Romanit ja hevoset ovat kulkeneet vuosisatoja rinnakkain. Kumpikin on tarvinnut toistansa elämässä pärjätäkseen.
"Hevonen" oli ensimmäinen sana, jonka Salossa asuva Roger Lumberg sanoi. Hänellä on muisto itsestään taluttamassa pienenä poikana toppapuvussa tammaa pihalla lumihangessa. Vanhemmat ihmettelivät myöhemmin, miten poika saattoi muistaa. Lumberg oli tuolloin kaksivuotias.
Isä Tenho valmensi ravihevosia. Kun isä lähti ajamaan hevosia, Roger-pojan piti päästä kyytiin. Jos lenkille ei päässytkään, alkoi show.
Kun kylään tuli hevosmiehiä, hän kuunteli juttuja tarkoin. "Joskus oli viisikin miestä meillä puhumassa hevosista yöhön saakka. Siitä oppi, kun he kertoivat virheistään."
Elämänsä ensimmäiset shetlanninponit hän näki Humppilan Sparin pihalla, jossa järjestettiin talutusratsastusta. Pientä poikaa ihmetytti, kuinka noin pieniä hevosia saattoi olla edes olemassa.
Seuraavana jouluna pukki sai kirjeen, jossa Roger toivoi ponia. Taloon saatiin pieni shetlanninponitamma ja russponi. "Shettis oli sellainen, millaisia ne 90-luvulla olivat muutenkin: pirulaisia. Se puri, potki ja karkaili." Isän hevoskauppiaan taidoilla ponit eivät kauaa tallissa vanhenneet.
Jokaisella romanilla on joku kosketuspinta hevosiin, Lumberg pohtii. Jos hevosia ei ole itsellä, niitä on jollakin sukulaisella.
Hänen sukunsa on siitä oiva esimerkki. Isänisä kuljetti sota-aikaan ruumiita hevoskyydillä. Isän sisko Anita Nyman oli Lappeenrannassa tunnettu hevosenkäsittelytaidoistaan. "Hän ajoi kaikki potkurit ja ryöstäjät."
Oulussa syntyneen äidinisä Kalle Lindgren oli ravilegenda Allan Korven luokkakaveri. Valten tallin ylpeys oli juoksijatamma nimeltä Lady Expo.
Vaikka poikkeus vahvistaa säännön, romanit ovat aina arvostaneet hevosia, Lumberg sanoo. "Ukki puhui, kuinka kylminä talvina ommeltiin hevosille loimia lasten täkeistä. Lapsille puettiin vain enemmän päälle. Hevonen ei saanut olla kylmissään eikä nähdä nälkää."
Asenteissa voi olla myös yksi syy siihen, etteivät romanien hevoset aina ole niittäneet radoilla menestystä. Nuoria hevosia on perinteisesti treenattu kevyesti, Lumberg miettii. Varsa ei saa korvan takaa kastua, sanottiin. "Mustalaisen hevonen on 9-vuotiaanakin vasta varsa."
Viimeisen 10 vuoden aikana romaneille on ruvennut tulemaan enemmän hyviä hevosia, Lumberg sanoo. "Harrastajat ovat ruvenneet ymmärtämään, että niiltä pitää vaatia. Ei hevonen taputtelulla ja leivällä kulje."
Kuuluisista romanivalmentajista Lumberg nostaa Pohjanmaalla asuvan Salojensaaren perheen.
"Jos hevonen ei siinä talossa juokse, niin se ei juokse missään."
Nuorempana Lumbergin päätä ei ratsailla tai kärryillä palellut. Mitä hullumpi hevonen, sitä enemmän se kiehtoi. Lopulta poika teloi itseään niin, että Tenho-isä kyllästyi. Hän antoi ukaasit: joko menet ravikorttikurssille tai lopetat.
Kurssin jälkeen taloon tuli Halibula-poni. Sen kanssa Roger treenasi ajoa.
Parhaiten radoilla on menestynyt perheen oma kasvatti nimeltä Vilman Vilppi. Kengät jalassa 145-senttisenä se on sarjassaan Suomen pienin ravihevonen, Lumberg kertoo.
"Se ei häpeä yhtään siellä. Toki tammalla on pienen hevosen ongelmat, ei se jaksa samalla tavalla kuin isot hevoset. On raukka voittajakuvissakin naurettavan pieni."
Vilman Vilppi puksutti aluksi raviratojen sijaan tunteja ratsastuskoululla. Tenho-isä oli keksinyt kasvatilleen pilkkanimenkin: Pikkukissa.
Kun Roger päätti kokeeksi ajaa Vilman Vilppiä, tamma ravasi heti pyytämättä viittäkymppiä. "Isä kysyi, menikö se Pikkukissa mihinkään. Kun kerroin, ei mennyt kauaa, kun isä haki sen pois."
Epäilyt kunnottomuudesta tippuivat isältä 15 kilometrin lenkin varrelle: "tamma pörhelsi menemään ja painoi koko ajan ohjille."
Tenho-isälle on ollut sydämenasia opettaa lapset huolellisiksi hevosten kanssa. Kun isä tarkisti karsinoita, poika huomautti purevasti, ettei tämä itsekään siivoa karsinoita yhtä hyvin. "Isä sanoi ettei hänen tarvitsekaan, mutta sun täytyy."
Lapsesta asti kerätyt hevosmiestaidot ovat siivittäneet uraa myös näyttelykehissä. Näyttelyn parhaan esittäjän palkintoja on kertynyt useampia.
Ensimmäinen esitettävä oli shettisori, joka ei hirveästi kunnioittanut tyttöjä, hän kertoo. "Käytiin pieni keskustelu ja se kiipesi mun niskaan. Piti antaa kurinpalautus, että ihmisen niskaan ei kiivetä."
Lumberg esitti ja poni sai luvat. "Siitä se lähti."
Näyttelykehissä Lumbergin tallin kiintotähti on Kakkulanmäen Virgil eli Viljo. Shetlanninponien suomenennätyspisteillä kantakirjattu ori on niittänyt menestystä myös länsinaapurissa.
Poneissa on toisinaan ollut perheelle sulattelemista. Tenho-isä soitti kertaalleen pojalleen ja kertoi, että hänellä olisi Viljolle ostaja, joka on tarjonnut huippuhinnankin: 3 000 euroa.
Lumberg vastasi, että sillä rahalla saa Viljosta kaksi jouhea. Orista oli tarjottu moninkertaisia summia. Sen jälkeen Viljo on kulkenut ihmettelevän isän suussa nimellä Se Kallis Poni.
"En ole uskaltanut edes kertoa, kuinka paljon siihen on palanut rahaa." Nyt Viljo asustelee Uudessakaupungissa ja tapailee korkean koulun liikkeitä.
Romanit kohtaavat edelleen ennakkoluuloja, Lumberg sanoo. "Varsinkin ponipuolella, koska siellä ei ole ollut muita romaneja. Ajatellaan, että romani menee sieltä mistä aita on matalin. Sitä joutuu tekemään moninkertaisen työn saadakseen arvostusta."
Tärkeintä pääomaa ovat vuosi vuodelta kehittyvät hevosmiestaidot.
"Olen tosi ylpeä siitä, että hevoset ovat minulla verenperintönä."
