Jukka Houttu, Tampereen hevosklinikka. Antero Tupamäki, Laukaan hevosklinikka.
Tupamäki ja Houttu, Houttu ja Tupamäki. Hahmot ovat ravi-ihmisille ikonisia, ja pelkkä nimien järjestyksen ratkaiseminen tuntuu heidän arvottamiseltaan. Mennään kuitenkin aakkosjärjestyksessä, vaikka Tupamäki vanhempi onkin.
Liioittelematta voi sanoa lähes kaikkien suomalaisten huippuhevosten viimeisen miltei 50 vuoden ajalta käyneen jossakin vaiheessa heidän käsissään. Hevosia – lähes kaikkia huippuja ja tuhansia ja taas tuhansia muita – on juoksutettu, puudutettu, piikitetty, tähystetty, letkutettu, ultrattu ja ruunattu. On siemennetty, leikattu ähkyjä, poistettu irtopaloja ja ruuvattu luita. Hevosia on pelastettu ja lopetettu.
Herrat tekevät edelleen töitä, mutta molempien ollessa jo seitsemänkymppisiä on hyvä katsoa myös taaksepäin. Kahta elämäntyötä, jotka ovat olleet rakentamassa suomalaista urheiluhevoslääkintää sellaiseksi kuin se 2020-luvulla tunnetaan.
Asiaan on hyvä ottaa historiallista perspektiiviä. Suomessa oli 1950-luvulle tultaessa yli 400 000 hevosta, mutta maatalouden koneellistumisen myötä hevosmäärä kääntyi erittäin jyrkkään laskuun. Kun Houttu ja Tupamäki 1960- ja 1970-lukujen taitteessa alkoivat opiskella, hevosia oli noin 100 000. Hevosten määrä putosi koko 1970-luvun ajan, ja vuonna 1980 hevosia oli vain runsaat 30 000.
Pohjakosketuksesta hevosmäärä on kivunnut nykyiseen noin 75 000 hevosen tasoon, mutta muutamassa vuosikymmenessä tapahtunut pudotus oli raju. Toisaalta 1970-luku oli raviurheilulle voimakkaan kasvun aikaa. Pelivaihdot kasvoivat räjähdysmäisesti ja samalla luotiin pohja nykyiselle modernille raviurheilulle.
Uuden ajan uudenlaiset urheiluhevoset kaipasivat uudenlaista eläinlääkinnällistä osaamista, ja tämän tyhjiön täyttäjiksi tarvittiin uusia eläinlääkäreitä. Urheiluhevoseläinlääkinnän kulttuuria tai osaamista ei Suomessa käytännössä ollut, yksittäisiä poikkeuksia kuten Ruovedellä vaikuttanutta Artto Niinistöä lukuun ottamatta.
”Aika kuvaavaa on, että sekä minä että Antero hoidimme neloskurssin jälkeen varmaan puolet Helsingin hevosista”, Jukka Houttu toteaa. ”Silloin ei ollut ketään muita, jotka olisivat hoitaneet hevosia. Neljä vuotta opiskellut kandi, jonka hevosmiehet tunsivat, oli enemmän kuin ei mitään. Edellinen eläinlääkäripolvi, jolle hevoset olivat olleet pääeläin, olivat kahdeksankymppisiä.”
Antero Tupamäki kuitenkin korostaa, etteivät aikaisempien aikojen eläinlääkärit olleet taitamattomia, aika vain oli erilainen.
”Siellä oli iso joukko todella päteviä eläinlääkäreitä sen ajan systeemeihin. Oli paljon osaamista työhevosen auttamiseen ja esimerkiksi pietturia (piilokiveksinen ori) leikkaamaan. Ja jos sotakirurgiaa ajatellaan hevostenkin osalta, niin siellä on ollut osaavia ja uskaltavia tekijöitä.”
Tupamäellä (s. 1949) ja Houtulla (s. 1950) on vuosi ikäeroa, mutta Eläinlääketieteellisellä korkeakoululla EKK:lla Houttu oli kaksi kurssia alempana. Ero tuli, kun Houttu jäi ensimmäisellä hakukerrallaan varasijalle ja kävi armeijan ennen opintoja.
Opiskeluaikana kaksikko toki tiesi ja tunsikin toisensa, mutta yhteisiä opintoja heillä ei ollut.
”Siihen aikaan opiskelu oli sitä, että jokainen oli omalla luokallaan. Koripallokentällä ja ylioppilaskunnan erilaisissa urheiluriennoissa tutustuttiin”, Houttu kertoo.
Antero Tupamäki valmistui 1974 ja Jukka Houttu 1976. Tupamäki on vasta seitsemättä vuosikurssia, joka on suorittanut eläinlääkärin opintonsa kokonaan Suomessa. Aiemmin opintoja käytiin täydentämässä yleensä Ruotsissa, Norjassa tai Saksassa ja ennen sotia myös Virossa.
”Meitä koulutettiin lähinnä kunnaneläinlääkärinä toimimista varten. Koululla oli muutamia opettajia, jotka näkivät hevospuolen menevän urheiluhevosten suuntaan, mutta ei sitä opinto-ohjelmassa vielä ollut”, Tupamäki kuvailee.
Houtun ja Tupamäen mukaan urheiluhevosissa piileviä mahdollisuuksia näkivät lähinnä silloinen yliassistentti, sittemmin EKK:n rehtoriksi ja tiedekunnan dekaaniksi edennyt Ilkka Alitalo sekä kirurgian laitoksen keulakuvana tunnettu professori Saki Paatsama. Houtun kannalta merkittäväksi hahmoksi kuitenkin osoittautui professori Hakon Westermack.
”Hän sanoi joskus luennolla, että jos hevoset kiinnostavat, Helsingborgissa toimiva Fritz Sevelius on hänen hyvä ystävänsä. Westermarckin kautta pääsin hakeutumaan Ruotsiin töihin”, Houttu muistelee.
Helsingborgin klinikka ja etenkin sen ykköslääkäri Harry Pettersson olivat tuon ajan kovat nimet Ruotsissa ja Euroopassakin. Jukka Houttu työskenteli Helsingborgissa ensin kesälomillaan ja valmistumisen jälkeen vuoden ajan.
”Helpommallakin olisi päässyt, mutta intohimo oppimiseen oli hirveä. Olin juuri mennyt naimisiin, eikä vaimokaan ollut hirveän innoissaan, kun lähdin Ruotsiin. Rahaa ei ollut yhtään ja asuin leirintäalueella teltassa pitkälle syksyn. Sitten Harry vuokrasi minulle huoneen kotinsa yläkerrasta.”
Houtun oli alun perin määrä olla Ruotsissa puoli vuotta ja lähteä sen jälkeen puoleksi vuodeksi Yhdysvaltoihin.
”Kun kerroin tästä Fritz Seveliukselle, hän löi nyrkillä pöytään ja sanoi, että et lähde minnekään. Hän sanoi minun menevän pilalle, jos lähden Amerikkaan, ja selitti mikä on pohjoismaalaisen ja amerikkalaisen eläinlääkinnän ero.”
”Oli hyvä, että hän sen sanoi, sillä meillä ammattitaito on huikea amerikkalaiseen praktikkoon verrattuna. Siellä on tietyillä aloilla huippuja, mutta yleisnäkemys on Pohjoismaissa aivan eri tasolla.”
Antero Tupamäki allekirjoittaa kollegansa näkemyksen eri mantereiden eroista.
”Pohjoismaisena eläinlääkärinä ei tarvitse hävetä yhtään. Meidän systeemissä kokemustakin tulee eri tavalla. Amerikassa voi olla jossain tietyssä lokerossa, mutta täällä materiaali on ehtymätöntä.”
Molemmat ovat hakeneet matkan varrella paljon oppia ulkomailta, monesti juuri USA:sta, missä he alkoivat käydä eläinlääkärikongresseissa jo 1970-luvulla. Yhdessä ja erikseen tehdyt opintomatkat jatkuivat koko aktiivisimman työuran ajan.
”Paljon tuli oppiakin, mutta on ollut sellainen olo, että hevoseläinlääketieteen suhteen meillä on asiat hyvin”, Tupamäki kuvailee. ”Amerikasta tulee hienoja julkaisuja, mutta käytännön työ ei ole siellä paremmin, puhumattakaan etiikasta tai moraalista.”
Suomen Eläinlääkäripraktikot ry:n hevosjaosto perustettiin 1970-luvulla. Jaoston järjestämät koulutukset ovat olleet suuressa roolissa alan osaamisen kasvussa ja kansainvälistymisessä.
”Amerikan ykkösnimet kävivät Suomessa yksi kerrallaan. Jos joku piti hyvän luennon, kävelin hänen luokseen ja kysyin tuletko Suomeen puhumaan”, Houttu muistelee.
”Ja kaikki tulivat, parhaat luennoitsijat ihan maailman kärjestä. Ei kukaan sanonut ei. Tietysti paljon koulutusta on järjestetty myös suomalaisten kesken ihan omin voimin”, Tupamäki kertaa.
Antero Tupamäki meni eläinlääkäriksi valmistuttuaan armeijaan. Tuona aikana myös tulevaisuuden suunnitelmat muuttuivat.
”Tein kokelastyönä hevosselvityksen pääesikunnalle, ja sen kautta päädyin töihin Niinisalon varuskuntaan”, hän kertaa. ”Siihen asti olin ajatellut hakeutuvani kunnaneläinlääkäriksi johonkin hevosrikkaaseen kuntaan.”
Tupamäki aloitti vuonna 1975 Niinisalossa puolustusvoimien eläinklinikan päällikkönä.
”Se oli rahattomalle hyvä paikka, kun oli ilmainen aputyövoima ja aika hyvät vehkeet. Sinne sai ottaa omia potilaita, minkä lisäksi piti tietysti hoitaa puolustusvoimien omat eläimet, eli noin 100 hevosta ja 350 sotakoiraa.”
Virassaan hän tutustui isoon osaan raviammattilaisten nuoresta kaartista, sillä monet valtakunnan nuorista hevosmiehistä olivat armeija-aikanaan Niinisalossa joko ajomiehinä tai kengitysaliupseereina.
”Oli mahtavaa, kun aina oli innokkaita poikia, joista myöhemmin tuli ravimiehiä. Sinnehän tuli tulevia valmentajia Perttusen Tapsasta lähtien. Jonkin aikaa siellä oli myös urheiluratsastajien oma aliupseerikurssi, jonka kävi kovia ratsastajia kuten Juhani Eho, Henrik Ehrnrooth ja Pekka Larsen.”
Niinisalossa Tupamäki viihtyi vuoden 1983 loppuun asti. Tuolloin edessä oli muutto Laukaaseen, jonne Laukaan kunnan ja Keski-Suomen Hevosjalostusliiton perustama kiinteistöyhtiö rakensi uuden hevosklinikan. Myöhemmin Tupamäki hankki kiinteistöt itselleen lunastusoikeussopimuksen mukaan.
Tampereen ravirata muodostui Jukka Houtun asemapaikaksi enemmän tai vähemmän sattumalta. Ravitoiminta Teivossa alkoi 1976, ja Houttu aloitti sen uuden hevosklinikan yrittäjänä vuonna 1977.
”Luin hevoslehdestä, että tallialueelle suunnitellaan jonkinlaista huoltorakennusta. Menin raveihin, kävelin tuomaritorniin ja rupesin kyselemään, kuka täällä on pomo. Esittelin itseni ja ehdotin, että tehdään huoltorakennuksesta sen verran isompi, että toiseen päähän saadaan klinikka.”
”Sanoin lähteväni vuodeksi Ruotsiin ja lupasin tulla vuoden päästä takaisin, kun rakennus on valmis. Päästiin yhteisymmärrykseen, kun alueen eläinlääkäreistä Matti Mäkilä ja raviradan puheenjohtajana ollut Seppo Toikkonen innostuivat asiasta.”
Antero Tupamäki on maankuulua hevossukua ja hänet tunnettiin ravipiireissä nuoresta asti vähintään nimeltä. Jukka Houttu tuli alalle enemmän ulkopuolisena, eikä hän vielä Tampereen päättäjille esittäytyessään ollut Jukka Houttu yhtä isoilla kirjaimilla kuin tulevina vuosikymmeninä.
”Onneksi olin monet kerrat liftannut Matin veljen Pekka Mäkilän hevosauton kyydissä raveihin. Matti tiesi sitä kautta sen verran, että osasi sanoa minun olevan ainakin innokas, kun liftaan kulkeakseni hevosten seassa lavalla raveihin.”
”Meillä on Anteron kanssa erilaiset lähtökohdat – en tiedä onko jompikumpi parempi, mutta erilaiset, ja erilaisuushan on rikkaus. Anterolla on hyvä kulttuuripohja ja katsantokanta hevosiin. Minulla ei ollut sitä, mutta toisaalta ehkä ulkopuolelta tuleminen on osittain etukin. Joitakin asioita katsoo laajemmin, kun ei ole historian taakkaa.”
Kun Houttu ja Tupamäki aloittivat uransa, hevonen oli selkeästi tuotantoeläin. Sittemmin hevosten rooli ja käyttö on muuttunut, ja sen myötä myös ongelmat ovat erilaisia kuin takavuosina.
”Yleisin eläinsuojelurikkomus on hevosten ylisyöttäminen. Meillä on kauhea määrä erilaisia hevosten elintasosairauksia”, Tupamäki korostaa.
”Iso ongelma on, että hevosia inhimillistetään nykyisen ihmiskuvan mukaisesti. Tämä ei koske vain hevosia vaan kaikkia eläimiä. Sen seurauksena moni hevonen voi pahoin ja sille tehdään hallaa sen normaaliin käyttäytymiseen nähden. Kuvitellaan kaikenlaista, minkä luullaan olevan hevoselle eduksi, kun oikeastaan hevonen haluaisi todennäköisesti olla ulkona ja rauhassa.”
”Se on juuri näin”, Houttu vahvistaa.
”Hevonen ei ole fysiologisesti kuin ihminen. Ei se, että ihmiselle tulee paljain jaloin kylmä, tarkoita että hevonen ei pärjäisi. Pitää ymmärtää, että koko kokonaisuus on erilainen. Vaikka hevoselle tulisi valtava haava sääreen, ei se sitä heti onnu, kun pakoeläimen hermosto on erilainen. Jos alat heti ontua yhtä haavaa, et pääse ollenkaan sutta pakoon, mutta huomenna hevonen kyllä ontuu, kun haava on tulehtunut.”
Yksi merkittävästi viime vuosikymmeninä muuttunut asia on hevosklinikoiden asiakaskunta.
”Alussa klinikan potilaista varmasti 80–90 prosenttia oli ravihevosia tai sellaiseksi aikovia. 1990-luvulla alkoi olla puolet ratsuja ja puolet ravureita, ja tällä hetkellä ravihevosten osuus on selkeästi vähemmistönä”, Tupamäki arvioi.
Jukka Houttu kertoo Tampereen klinikan panostaneen jo pitkään ratsupuolen palvelemiseen.
”Kun itse olen innostuneempi ravihevosista, ollaan määrätietoisesti haettu uusia eläinlääkäreitä enemmän ratsupuolelta”, hän kuvailee.
”Se on myös liiketaloudellinen valinta, sillä ratsupuoli ei ole niin suhdanneherkkää. Lama ei niinkään heilauta sellaista, joka ei alun perinkään kuvittele hevosen tuottavan jotakin, vaan ainoastaan vievän rahaa. Ravipuolella jokainen ainakin haaveilee, että hevonen myös tienaisi.”
Vaikka alun perin ravi-ihmisiä ovatkin, myös ratsut ovat olleet alusta asti molempien lääkärien asiakkaina. Molemmilla on ratsastukseen perspektiiviä myös ratsastavan tyttären vanhemman roolissa. Riikka Tupamäki on menestynyt esteratsastajana, Marjukka Houttu (nyk. Larvala) kouluratsastajana.
Molemmat kokevat tulleensa paremmiksi eläinlääkäreiksi nähtyään myös ratsupuolta erilaisessa roolissa. Intohimo hevoseen on myös ollut isiä ja tyttäriä voimakkaasti yhdistävä tekijä.
”Tuskin tyttären kanssa olisi näin paljon yhteistä, jos hän ei olisi hevosihmisiä”, Antero Tupamäki olettaa.
”Ja jos meinaa tulla tyttären kanssa kinaa jostakin asiasta, pitää heti vaihtaa puheenaihe hevosiin. Sitten on taas molempien naama hymyssä”, Jukka Houttu komppaa.
Seitsemänkymppisillä ammatillinen ura on vääjäämättä loppupuolella. Antero Tupamäki kertoo tekevänsä klinikkatyötä enää hyvin satunnaisesti.
”Kun kaikki lasketaan yhteen, teen klinikalla enintään pari kokonaista päivää kuukaudessa. Tosi vähän”, hän laskee. ”Leikkaankin, mutta ei olla kaukana siitä, että lopetan ainakin vaativampien leikkausten tekemisen. Kyllä sen jo huomaa, ettei rutiini ole samanlainen, kun on vuosia vähentänyt ja vähentänyt.”
”Ei pidä tehdä itsestään korvaamatonta. Täytyy ymmärtää, että jossain vaiheessa se loppuu. On kuitenkin mukavaa tehdä jonkin verran ja etenkin tavata niitä asiakkaita, joiden kanssa on tehty pitkään yhteistyötä. Jutellaan mukavia ja katsotaan siinä samalla hevonen tai pari.”
Jukka Houttu työskentelee Teivossa normaalisti viikoittain.
”Pääosin olen päivän viikossa, mutta saatan yhtä hyvin olla syksyllä kuusi viikkoa Mallorcalla pyöräilemässä.”
”Nykyisin työ on pääasiassa sitä, että nuorempi kirurgi leikkaa ja minä olen olan takana. Tai jos hän ei osaa jotakin, minä teen ja hän on vieressä oppimassa.”
Leikkaaminen on ollut Houtulle työn suola ja sokeri, mutta hän on myös halunnut varmistaa osaamisensa siirtymisen eteenpäin.
”Olen tehnyt hirveästi töitä tehdäkseni itsestäni tarpeettoman, ja aika hyvin olen siihen päässyt”, hän kuvailee.
”Niin kauan on kiva mennä töihin, kun lähtiessäni meidän omat eläinlääkärimme kyselevät, koska taas tulen. Mutta olen sanonut senkin, että heti pitää sanoa, jos alan höperehtiä, enkä itse huomaa sitä. Ja senkin saa nähdä, koska käsi alkaa täristä. Vielä se ei tärise, mutta huomenna se voi täristä.”
Kovan työn, lahjakkuuden ja innon lisäksi onnistunut ura on vaatinut uskoa omaan tekemiseen. Sekä Houttu että Tupamäki tunnetaan omanarvontuntoisina tekijöinä, joiden itseluottamus ei horju.
”Ei kaikki tietenkään onnistu, mutta sen pitää olla lähtökohtana, että kyllä tämä onnistuu. Jos alkaa pelottaa, sitten pitää lakata tekemästä”, Houttu painottaa.
Jukka Houttu on tänä talvena ollut esillä etenkin Mascate Matchin yhteydessä. Huipputamman loukattua jalkansa Pekka Korpi pyysi luottolääkäriään tutkimaan vamman, eikä Houttu arastellut antaessaan Mascate Matchin tilanteesta varsin jyrkän ja selkeän lausunnon.
”Kun vikaa katsotaan, on ihan sama mikä se hevonen on. Minä sanon mitä ajattelen, ja sillä selvä. Yritän olla realisti ja kertoa kaunistelematta, mitä mieltä olen. Jos joku on eri mieltä, se on hänen asiansa, mutta jos minulta kysytään, niin kyllä minä mielipiteeni kerron.”
Antero Tupamäki muistuttaa asiakkaiden luottavan eläinlääkärin sanaan ja osaamiseen.
”Oma mielipide pitää sanoa rehellisesti, perustuu se sitten kokemukseen tai tieteelliseen näyttöön. Useimmat eläinten omistajat pitävät rehellisyydestä, vaikka kanta olisi jyrkänkin puoleinen.”
Eläinlääkärin työ on parhaimmillaan silloin, kun omistaja tai valmentaja on hevosestaan perillä ja miettinyt sen tilannetta, Tupamäki painottaa.
”Jos vaan tullaan klinikalle ja sanotaan että hevonen ravaa huonosti, lähtökohta on ihan erilainen. Mielestäni tämä on yksi asia, joka erottaa hyvän ja huonon treenarin”, Houttu vahvistaa.
”Sekä minun että Anteron mieletön vahvuus on ollut, että olemme ymmärtäneet jotakin hevosen valmentamisesta. Tänä päivänä tosi harva eläinlääkäri ottaa kantaa valmennukseen tai mihinkään, vaikka mielestäni se kuuluu kokonaisuuteen, siihen, miten tästä päästään eteenpäin.”
Suomeen perustettiin 1980-luvulla useita hevosklinikoita. Houtun ja Tupamäen ohella ensimmäisessä aallossa olivat pitkään Kouvolassa toiminut Jussi Ala-Huikku (s. 1948) sekä Vermon klinikan isä Jussi Virkkunen (s. 1951).
Nykyisin Suomen Hippoksen eläinlääkärinä toimiva Martti Tala (s. 1958) korostaa ensimmäisten klinikoiden perustajien tehneen merkittävää pioneerityötä. Tala itse toimi pitkään klinikkayrittäjänä Lahdessa.
”Vaikka ikäero näihin herroihin ei ole kamalan suuri, heidän tekemänsä työ vaikutti minun ikäisiini tosi paljon. He lähtivät nollasta, mutta me vähän nuoremmat olimme jo nähneet, että urheiluhevospraktiikalla on ylipäätään mahdollista elää. Oli paljon helpompaa päästä alkuun, kun oli jonkinlaiset mallit jo olemassa”, Tala kuvailee.
Tieto, menetelmät, osaaminen ja diagnostiikka kehittyivät samaan aikaan hurjaa tahtia. Antero Tupamäki nostaa merkittäväksi asiaksi Yhtyneiden Laboratorioiden panostuksen hevosten verinäytteiden tutkimiseen.
”Siitä syntyi yleisemminkin innostus ja tietoutta verinäytteiden tutkimiseen”, hän painottaa. ”Sen puolen tärkeänä jatkumona olivat myöhemmin alkaneet Pertti Hartikan valmennuskurssit, joissa käsiteltiin esimerkiksi maitohappoasioita. Suomessa on ollut hyvää osaamista valmennusfysiologian tieteellisellä puolella.”
Nuorille ja innokkaille eläinlääkäreille riitti kysyntää, ja he myös vastasivat siihen. Yksi Houttua ja Tupamäkeä yhdistävistä asioista on ollut raju työnteko.
”Molemmat olemme oppineet siihen, että työn alla pitää olla useampi hevonen. Kolmea tai neljää hevosta tutkittiin tai hoidettiin samaan aikaan. Jotain juoksutetaan, joku on röntgenissä ja joku on piikitettävänä”, Tupamäki summaa. ”Amerikassa käydessämme katsottiin, että eihän nämä tee töitä ollenkaan, kun yhtä samaa hevosta tuijotetaan tunti tai kaksi.”
”Homma on vaatinut venymistä. Varsinkin, jos potilas oli tullut kaukaa pohjoisesta, monesti se myös leikattiin samalla käynnillä, vaikka sitä ei olisi alun perin suunniteltu tai aikataulutettu. Venytettiin päivää sitten illasta.”
Jukka Houttu muistuttaa suurten potilasmäärien olevan myös asiakkaiden etu.
”Meidän menestys on perustunut siihen, että töitä tehdään paljon. Kun tehdään paljon, pystytään tekemään sellaiseen hintaan, että suomalainen hevosenomistaja pystyy sen maksamaan.”
Vaikka varsinainen päivystys ei ole kuulunut kummankaan työhön, käytännössä sitäkin on jouduttu tekemään.
”Monesti homma meni niin, että päivystävä kunnaneläinlääkäri soitti, ja kysymys oli, että pystytkö auttamaan vai et. Ja usein pystyttiin. Paljon on tehty iltaisin, öisin ja viikonloppuisin”, Tupamäki kuvailee.
Houtun ja Tampereen klinikan kohdalla akuutteja tapauksia on tullut eteen jo senkin takia, että klinikka sijaitsee raviradalla, jolla on aktiivista valmennustoimintaa. Kun samalla alueella asuu paljon hevosia, myös hätätapauksia tulee.
”Jos hevonen loukkaantuu, se tuodaan ovelle, ja pakkohan sille on apua antaa”, Houttu kiteyttää. ”Muutenkin minun on ollut tosi vaikea sanoa, että en tule, jos joku on saanut kiinni ja tarvinnut apua.”
”Ei ole kauaa, kun poikani muisteli, miten katkeraa se oli, kun minut tultiin hakemaan töihin suoraan hiekkalaatikolta, vaikka oltiin juuri saatu hyvä autorata tehtyä. Sitähän se monesti vaan tahtoi olla.”
Edes legendat eivät ole tehneet työtä yksin. Klinikka ei pyöri ilman avustajia, ja nopeasti klinikat työllistivät perustajiensa lisäksi myös muita eläinlääkäreitä. Antero Tupamäen työpariksi tuli jo vuonna 1985 eläinlääkäri Olli Kauko, josta tuli vuonna 1989 tuli myös hänen yhtiökumppaninsa.
Jukka Houtun ensimmäinen yhtiökumppani Tampereen klinikalla oli Kimmo Lampinen, jonka osuus sittemmin siirtyi Kristiina Ertolalle. Nykyisin Tampereen klinikan omistavat Houttu, Ertola ja Kimmo Elfving.
Teivon klinikan suuri mullistus oli, kun toiminta vuonna 2011 siirtyi uusiin tiloihin. Hartaasti suunniteltu ja huolella toteutettu uusi klinikka oli vanhaan, auttamattoman pieneksi käyneeseen verrattuna kirjaimellisesti hyppy uudelle vuosituhannelle.
”Monet oppia kirurgiaan hakemaan tulleet ulkomaalaiset kollegat, joita vuosien varrella on ollut paljon, ovat sanoneet homman menneen silloin ihan pilalle. Oli kuulemma mahtavaa katsoa, kun aivan olemattomissa tiloissa tehtiin maailmanluokan kirurgiaa. Kun nyt tulee klinikalle, jo odotusarvo on, että siellä tehdään huipputyötä.”
Kymmenkunta vuotta sitten myös Laukaassa tapahtui suuria uudistuksia. Tupamäki ja Kauko myivät vuonna 2012 klinikan liiketoiminnan uudelle yhtiölle, jonka pääomistajina olivat Laukaan nuoremman polven eläinlääkärit Tiina Eskonen ja Antti Kinnunen.
Vain vuotta myöhemmin klinikan omistaja vaihtui taas, kun ryminällä hevosklinikkamarkkinoille tullut, tuolloin Animagi-nimellä kulkenut eläinklinikkaketju osti klinikan itselleen.
”Liiketoimintakaupassa kiinteistöt jäivät alkuperäiselle yhtiölle, mutta kun Animagi halusi ostaa klinikan, ehtona oli, että ketju ostaa myös kiinteistöt. Ei haluttu jäädä talonmieheksi kiinteistöjä hoitamaan”, Tupamäki kuvailee.
Sittemmin Evidensiaksi muuttunut klinikkaketju touhusi hevosklinikkamarkkinoilla vain muutaman vuoden ajan, kunnes luopui hevosklinikoista ne liian huonoksi bisnekseksi todettuaan. Muutamaa vuotta aikaisemmin myyjäpuolella ollut Tiina Eskonen osti Laukaan ja Kuopion hevosklinikat ketjulta itselleen vuoden 2018 alussa.
Antero Tupamäki ei edes yritä peitellä ärtymystään ketjun toimintaan.
”Kun kauppaa suunniteltiin, meillä kävi toinen toistaan korkeampaa johtajaa. Sanoin heille, että tämä on ikiliikkuja, kunhan ette muuta mitään. Eihän siinä mennyt kauaa, kun tuli muutosta muutoksen perään. Olen hirveän iloinen nykytilanteesta, jossa Tiina omistaa klinikat. Siellä on kivat ihmiset, tekemisen meininki ja mukava käydä itsekin tekemässä sen mitä teen.”
Ketju hankki Laukaan klinikan lisäksi mm. Hyvinkään ja Oulun klinikat ja samaan aikaan rakennettiin myös pari uutta klinikkaa. Osa uusista tiloista on sittemmin jäänyt vajaalle käytölle, ja Hyvinkään sekä Oulun klinikat ovat Laukaan tavoin siirtyneet takaisin yrittäjäeläinlääkäreiden omistukseen.
”Klinikkarakennus ei hoida yhtään hevosta, vaan aina tarvitaan osaavat eläinlääkärit. Ja vaikka olisi osaava eläinlääkäri, menee vähintään vuosi tai kaksi, että hän ehtii saada asiakkaiden luottamuksen ja sitä kautta nimeä”, Jukka Houttu painottaa.
Nopeasti hevospuolelle laajentunut ketju oli tietysti kiinnostunut myös Tampereen klinikasta.
”Kyllä myynti oli vaihtoehto, ja jälkeenpäin voi sanoa, että olisi pitänyt myydä. Klinikan olisi voinut myydä satasella ja ostaa viidellä kympillä takaisin”, Houttu kuvailee.
”Mutta oli onni, että ette myyneet. Klinikoista olisi tullut käytännössä monopoli, jos Tampere ei olisi ollut vastavoimana”, Tupamäki muistuttaa.
Klinikkamarkkinoiden myllerrys satoi joka tapauksessa Tampereen laariin, sillä klinikan markkinaosuus kasvoi selvästi. Nykyisin Teivon klinikka työllistää parikymmentä henkeä, joista kuusi on eläinlääkäreitä.
Kun ura eläinlääkärinä on kestänyt lähes 50 vuotta, ovat opit, käytännöt ja esimerkiksi käytettävät lääkkeet ehtineet vaihtua moneenkin kertaan.
”Silloin kun me olimme aloittamassa, apteekeissa teetätettiin erilaisia lääkkeitä, kun hevosille oli niin vähän valmiita lääkkeitä”, Antero Tupamäki kertoo.
”Nykymittapuun mukaan ne sisälsivät lähinnä erilaisia myrkkyjä. Niissä oli elohopeaa, lyijysokeria, arsenikkia, kobolttia ja mitä missäkin. Ne ovat menneet pannaan joko ympäristömyrkkyinä tai muuten syöpää aiheuttavina aineina.”
Asiat ovat aina aikansa lapsia. Esimerkiksi nykyisin tyystin kielletyt anaboliset steroidit olivat vielä 1980-luvulla hevosille kohtuullisen yleisesti käytettyjä lääkeaineita.
”Ainakaan minun kokemukseni perusteella niistä ei ollut tasan mitään apua”, Jukka Houttu kertoo. ”Pitää tosin muistaa, että niitä annettiin lääketehtaan ohjeannostuksilla, jotka olivat doping-käyttöön verrattuna olemattoman pieniä.”
Steroideja käytettiin esimerkiksi leikkauspotilaiden toipumisen vauhdittamiseen.
”Niillä saatiin vähän lisää ruokahalua, mutta oltiin sen käytön suhteen aika itsekriittisiä jo silloin. Kyllähän se tiedettiin, miten steroidit vaikuttavat”, Tupamäki korostaa.
Vuosikymmenten varrella on kuitenkin tehty myös paljon sellaista, mitä nykytiedolla ei enää tehdä.
”Turhia leikkauksia on tehty paljon, patellasiteiden katkaisuja ja hermoleikkauksia esimerkiksi, samoin puunpurijaleikkauksia. On laitettu jänneimplantteja ja kaikenlaisia kurkkuleikkauksia on tehty suurella innolla, mutta suurin osa niistä tuskin auttoi”, Tupamäki luettelee.
”Täytyy kuitenkin muistaa, että aina on toimittu sen ajan parhaan tiedon mukaan ja hevosen parasta ajatellen.”
Muoditkin ovat vuosikymmenten aikana vaihdelleet, Jukka Houttu myöntää.
”Jos hyvä hevonen alkaa jonkin leikkauksen jälkeen pärjätä, äkkiä moni muukin haluaa omalle hevoselleen saman leikkauksen. Se tietysti johtaa siihen, että niitä leikellään osittain turhaankin. Jos en usko operaatiosta olevan hevoselle jotakin hyötyä, en suostu tekemään sitä, vaikka omistaja haluaisikin, mutta jos itse uskon asiaan, olen kyllä valmis tekemään kaikkea hulluakin.”
Ammatillinen uteliaisuus on ollut yksi Houttua vahvasti eteenpäin vievä tekijä.
”Jos haluat olla hyvä, teet vain sen, mikä on jo todistettu. Jos haluat tehdä jotain supertekoja, pitää ottaa riskejäkin. Esimerkiksi Ruotsissa ollaan niin konservatiivisia, että mitään ei tehdä, jos sitä ei ole tieteellisesti todistettu. Joskus vaan pitää tehdä asioita, joihin itse uskoo.”
Päähenkilöidemme urat ovat kulkeneet rinnakkain.
”Olen joskus mielessäni leikitellyt, että mitähän siitä olisi tullut, jos olisi laitettu yhdessä klinikka pystyyn. Joskus sitä puolivakavissani Anterolle esitinkin, kun hän oli vielä Niinisalossa. Antero sanoi vaan, että jaa, meinaat, että tehtäisiin superklinikka”, Houttu nauraa.
”Ei asia sitä keskustelua pidemmälle edennyt, mutta maailma olisi ehkä ollut toisenlainen, jos niin olisi tehty. Sitä en osaa sanoa, kuinka kauan olisi samassa talossa viihdytty.”
Kylillä kerrotaan, etteivät maan johtavien eläinlääkäreiden keskinäiset välit aina olisi olleet pelkkää auringonpaistetta. Kumpikaan ei ainakaan myönnä väleissä olleen säröjä.
”Jos jotain olisi ollutkin, se on unohtunut saman tien, kun töitä on tehty niin paljon”, Houttu kiertää.
”Molemmilla on aina ollut se onnellinen tilanne, että potilaita on ollut enemmän kuin on ehtinyt tehdä. Ainakaan siitä ei ole koskaan ollut kiinni”, Tupamäki vahvistaa.
Potilasliikennettä on vuosien varrella ollut suuntaan ja toiseen.
”Se vaan on tympeää, että hyvin mielellään kerrotaan jotain negatiivista siitä edellisessä paikassa käymisestä. Se on inhimillistä, mutta ei sellaiseen pidä lähteä puolella sanalla mukaan”, Tupamäki painottaa.
”Siinä kohtaa pitää vaihtaa puheenaihetta”, Houttu komppaa. ”Jos joku haukkuu Anteroa minulle, se on sitten ihan satavarma, että se sama ihminen haukkuu minuakin eteenpäin. Sellainen on ihmisen pienuutta, jos hakee jommankumman suosiota toista haukkumalla.”
Elämäntyötään molemmat kertaavat hymyssä suin.
”Juhlaahan tämä on ollut koko 50 vuotta, olen tykännyt töistä älyttömästi”, Tupamäki kuvailee. ”On koviakin paikkoja ollut, mutta perusvire on ollut hirveän positiivinen. Koskaan ei ole tullut sellainen fiilis, että ei selviä.”
Jukka Houttu korostaa päällimmäisten muistojen koskevan lopulta aika arkisia asioita.
”Tietysti voidaan kertoa erilaisia tarinoita reissuista ja uroteoista, mutta eivät ne kuitenkaan ole niitä parhaiten mieleen jääneitä asioita. Itselleni suurimmat hetket ovat olleet ihan erilaisia. Muistan vieläkin, miten nousi kylmät väreet, kun Evert Ryyttäri talutti Vonkauksen klinikalle minun tutkittavakseni. Se oli superhevonen, jota olin ihaillut lapsesta asti, ja sitten se olikin siinä.”
Lopulta kysymys on kuitenkin hevosesta. Ihmisen ja hevosen yhteydestä, intohimosta hevosta kohtaan.
”Harry Pettersson aikanaan sanoi, että silloin on aika lopettaa nämä hommat, jos hevosen kuolema ei tunnu pahalta”, Jukka Houttu kertoo.
Näille herroille se päivä ei ole koittanut.
Juttu on alunperin julkaistu MT Ravinetin vuosikuvastossa, joka ilmestyi 5. helmikuuta 2021.
