Hevosta opettamassa eli miten silmätippataistelu iloksi muuttui

Miia Lahtinen kertoo kolumnissaan, että nameilla ja aivotyöllä pärjää hevosen kanssa monenlaisissa tilanteissa. Kuva: Sanne Katainen

Kaikkien hevosia hoitavien kannattaisi haudata mahdolliset ennakkoluulot ja opetella käyttämään hevosten kouluttamisessa järjestelmällisesti namipaloja. Ei aina, ei kaikessa, mutta sen verran, että osaisi sen avulla opettaa hevoselle joitain asioita.

Herkkupaloilla saa monesta vaikeasta asiasta hevoselle helpon. Hevonen oppii varmasti, ja myös vanha ja ennakkoluuloinen ihmispierukin on yllättävän kykenevä oppimaan uusia asioita. Käyn itse esimerkistä.

Tiedän, että nameja epämääräisesti antamalla hevosesta voi saada järkyttävän hirviön. En näe myöskään mieltä siinä, että hevonen yritetään opettaa nameilla olemaan purematta tai juoksematta ihmisen päältä. Siinä toimivat parhaiten vanhat ja selkeät konstit, jonka tyylisiä hevoset käyttävät keskenään.

Namipalakoulusta ei välttämättä haluaisi opetella myöskään siksi, että sen mainospuheita pitävät usein kilpaurheilua vastustavat besserwisserit, joilla hevosen saaminen kuljetusautoon on päivän tehtävä, vaikka meillä muilla homma vasta alkaa siitä.

Lisäksi pitää muka puhua positiivisesta vahvistamisesta, behaviorismista, Skinneristä ja operantista nelikentästä.

Ei tarvitse. Sen sijaan tarvitaan taskut täyteen nappuloita, kauroja tai ahmateilla heinää. Sitten tarvitaan ihmisen aivotyötä: mietitään, mitä haluaa hevosen tekevän ja sitten mietitään, mikä on pienin liike tätä asiaa kohti. Kun hevonen tekee tämä liikkeen, annetaan nappulaa ja naksautetaan. Sitä kautta pelkästä naksautuksesta tulee hevoselle merkki jostain kivasta.

Alkuasian pitää olla niin helppo, että hevoselle pääsee antamaan nappulaa tiheästi. Sitten vaatimuksia nostetaan ja muokkaillaan vähän kerrallaan, ja koko ajan pitäisi päästä antamaan niitä nappuloita.

Esimerkiksi suitsimisessa hevonen palkitaan, kun se vahingossa hipaisee ihan lähellä olevia kuolaimia. Kun hevonen ymmärtää yhteyden, sitten kuolaimia pidetään kauempana, ja seuraavassa vaiheessa niitä aletaan asetella sen suuhun.

Silmätipat voi opettaa niin, että hevonen saa aluksi nappulaa, kun sen pää tulee lääkepulloa pitävää kättä kohti. Sitten se suvaitsee silmäluomien avaamisen. Sitten sen halutaan pitävän päätään hetken paikallaan. Muokkaaminen on aika helppoa.

Silmätipat kannattaa ehdottomasti opetella laittamaan nameilla. Alla olevassa kuvassa on lähtötilanne, kun ratsu kertoi, että jos hyökkäät silmääni kohti, minun ei auta kuin hypätä pystyyn ja kauhaista kavioilla. Toinen mustelma on alempana, mutta sensuroin sen suonikohjun takia. Kuurin lopussa hevosella ei tarvittu edes riimua. Väänsin luomen auki, tiputin tipan, naksautin ja annoin namin.

Prosessi oli aika hidas, ja nappuloita jakava avustaja oli pitkään tarpeen, koska silmätipat oli aina pakko laittaa. Käytännön syistä alussa piti käyttää osittain myös pakotteita, jolloin oppiminen ei ole nopeinta mahdollista.

Välivaiheina opetin hevosen vahingossa työntämään otsaansa voimakkaasti kohti ihmisen rannetta. Huomasin myös naksauttavani ja palkitsevani, kun olin itse tyytyväinen siihen, että pullosta tuli siististi tippa. Kouluttajan hölmöyksistä huolimatta hevonen oppi.

Kuvassa on lähtötilanne, kun ratsu kertoi, että jos hyökkäät silmääni kohti, minun ei auta kuin hypätä pystyyn ja kauhaista kavioilla.  Kuva: Miia Lahtinen

Hevonen onkin hyvä oppija, joskus liiankin hyvä. Samaan aikaan silmätippojen kanssa hevonen opetteli toisenkin tempun, ihan itsenäisesti. Sen piti kävellä muiden hevosten luota yksin maneesiin, niin kuin se oli tehnyt jo satoja kertoja ennemmin. Nyt se kuitenkin säikähti jotain, pääsi teiniltä irti ja juoksi tarhan viereen kavereiden luo. Se oli niin tehokas palkinto, että hevonen oppi käyttäytymismallin kerrasta, paljon nopeammin kuin silmätipat.

Äkkiä sekin saatiin korjattua, kun taluttaja oli napakka, naru kunnolla kädessä ja hevosen huomio pidettiin koko ajan taluttajassa.

Huono asia on se, että ainakin seuraavan 10 vuotta hevosen muistissa on, että joskus kannattaa kokeilla, voiko talutuksessa päättää itse suunnan ja vauhdin. Hyvä asia on se, että silmätippakuuri tulee olemaan jatkossakin pala kakkua tai paremminkin nyrkki prixiä.

Kirjoittaja on ratsastuskouluyrittäjä Kuhmoisista ja MT Hevosten avustaja.