Ei se pelkkä sokeri – hevosheinän ravintoarvojen ymmärtäminen on vastuullisuutta

Perusymmärrys hevosen pääruuan sisällöstä pitää olla jokaisella hevosten ruuan hankkijalla. Kuva: Sanne Katainen

Hevosen ruokinta ei ole vain heinäkasan viskaamista turvan eteen. Se on perustavaa laatua oleva osa hevosen hyvinvointia, terveyttä ja suorituskykyä. Siksi heinän ravintoarvojen tunteminen ei ole turhaa nippelitietoa, vaan osa omistajan vastuullista arkea.

Tärkeää on, että heinä on tehty oikeaan aikaan ja on hygieenisesti moitteetonta. Kuitenkin saman pellon eri lohkot voivat tuottaa ravintoarvoiltaan hyvin erilaista heinää. Rehuanalyysi on ainoa, joskaan ei mainitusta syystä johtuen aukoton tapa saada tieto hevosen pääruuan sisällöstä.

Suurin osa heinänostoilmoituksista alkaa sanoilla ”etsitään matalasokerista heinää”. Sokeripitoisuus on luonnollisesti tärkeä asia, jos hevosella on metabolinen oireyhtymä ja siten alttius sairastua kaviokuumeeseen. Heinästä tuleva sokeri on kuitenkin hevoselle usein turvallisempi energianlähde kuin väkirehujen tärkkelys.

Sokerihysterian luvattuna aikana näyttää valkuaisainepitoisuuden merkitys olevan usein joko unohdettu tai tuntematon. Vaikka sokeriarvo olisi maltillinen, mutta valkuaispitoisuus korkea, voi heinä olla varsinainen pommi, mikäli hevonen olisi tarkoitus pitää normaalipainoisena ja terveenä.

Liika valkuainen lihottaa siinä missä liika sokerikin. Harrastehevosen heinän kuiva-ainekilossa turvallinen ja riittävä sulavan raakavalkuaisen pitoisuus on noin 50-60 grammaa.

Tärkeä arvo on heinän sulavuutta kuvaava D-arvo, jonka optimiluku harrastehevosen heinälle on noin 600-650. Sitä korkeampi sulavuus on tarpeen vain esimerkiksi tiineille, imettäville, todella kovassa treenissä oleville tai joillekin suolistotulehduksesta kärsiville hevosille.

Kovin alhainen, selvästi alle 600:n oleva sulavuusarvo, taas kertoo heinän kortisuudesta ja siitä, että se tulee suuremmaksi osaksi ”hevosen läpi” imeytymättä. Huono homma tämäkin, sillä sulamaton korsi saattaa kivistää herkkää hevosenvatsaa ja aiheuttaa ongelmia.

Nyrkkisääntö on, että mitä väkevämpää heinä on, sitä vähemmän sitä voi syöttää – ja silloin jäädään helposti liian pieniin määriin heinän kokonaismäärässä. Hevonen ei saa tarpeeksi kuiva-ainetta suolistoonsa. Pulassa ollaan, ellei kuiva-ainetäydennykseksi löydy paljasta, hygieenisesti hyvälaatuista kauran tai vehnän olkea.

Kokonaisenergia-arvo, eli rehuanalyysissä ME antaa yleiskuvan, millaiselle hevoselle kyseinen heinä soveltuu. Liikutuksessa olevan harrastehevosen heinän hyvä ME-arvo on noin 9. Sen yli kun mennään, pitää kilometrejä ja vauhtia lisätä lihomisen estämiseksi.

Muutamasti viikossa liikkuva, satulavyön alta hiukan hikoileva hevonen ei tarvitse isoa valkuaislisää ruokintaansa. Liiallinen valkuainen ei tee hyvää, sillä lihottavuuden lisäksi se kuormittaa sisäelimiä.

Joka vuosi – ja erityisesti oikukkaiden kesäsäiden vuosina – heinän valinta aiheuttaa stressiä. Sitä pitää vain oppia sietämään, tehdä parhaansa ja hankkia tietoa, sillä pieleen menneet heinävalinnat tuppaavat näkymään eläinlääkärin laskuina.

Heinäntuottajaksi kannattaa valita tyyppi, joka osaa hommansa ja malttaa keskustella asiakkaansa tarpeista. Asiakkaan taas pitää muistaa, että paraskaan heinäntuottaja ei ole taikuri – surkeana kesänä hän ja hänen heinänsä ovat säiden armoilla.

Tänä päivänä moni tuottaja osaa ja haluaa kertoa, minkä tyyppinen heinä juuri kyseisen asiakkaan hevosille sopisi. Tällainen tyyppi on kullan arvoinen. Hänestä kannattaa pitää kiinni – esimerkiksi maksamalla heinälasku eräpäivänä.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja pälkäneläisen hevostilan emäntä