Issikkatallin pitäjä kiittelee hevosmyönteisiä joutsalaisia – "Menkääpäs sieltä, niin polku pysyisi auki"

Satu Grönstrand on lähdössä hevosleiriläisten kanssa maastoon. Hän laajentaisi mielellään harrastusta miehiin ja talveen. 

Joutsasta Kangasniemelle vievältä päätieltä poikkeaa Issikanpolku. Se vie maatilan pihapiiriin, missä jöötä pitää äänekäs kukko ja joukko nuoria naisia satuloi hevosia. Lukkaa satuloiva 14-vuotias helsinkiläinen Julia Saaristo on viidettä kesää viikon leirillä.

”Tänne tulee kavereita ja on ihania hevosia ja kivaa. En aio lopettaa tätä koskaan!” Saaristo toteaa.

Moni kuitenkin lopettaa perheen ja ruuhkavuosien tuoksinassa. Suomen Ratsastajainliiton toimitusjohtaja Pekka Törmälä muistuttaa, että ratsastustaitoisia ihmisiä on Suomessa paljon ja hevoset voisivat olla kaupunkilaisille käyntikortti luontoon.

Aikuisille ratsastus toimisi myös vaihtoehtona kuntosaleille ja lapsille väylänä vastuuseen, kärsivällisyyteen ja eläinten ymmärtämiseen.

Joutsalainen Satu Grön­strand ­on vastannut huutoon. Saaga-talli aloitti Suomen ensimmäisenä asiakkaille avoimena islanninhevostallina vuonna 1990. Tallin sijainti on silkkaa sattumaa.

”Meillä oli katsottuna sopiva paikka Hämeestä ja hevosetkin jo tilattu Islannista. Mutta sitten tehtiin valitus, etteivät hevoset sovi pappilaan. Otimme äkkiä Maaseudun Tulevaisuuden ja löysimme sieltä tämän paikan”, Grönstrand kertoo.

Aluksi hän välitti hevosia Islannista ja myi avaimet käteen -tallipaketteja, mutta sittemmin on keskitytty myymään maastoretkiä ja leirejä.

Innokkaimpienkin hevostyttöjen innostus yleensä hiipuu. Grönstrand tuntee syyt.

”Poikaystävät ja yläkoulun pitkät päivät.”

Hän tarjoaakin pehmeää paluuta: aloittelijoille ja vanhojen taitojen verestäjille on tarjolla maastoretkiä puolen tunnin kierroksista koko viikon vaelluksiin.

Mukaan tulee tarvittaessa taluttaja, eväät tai petipaikka maatilamatkailuyrityksessä.

Jo pienellä lenkillä näkee, että turvallisuus on täällä tärkeää. Osa talleista saattaa ajatella, että vankalla issikalla voi tehdä mitä vain ja viedä aloittelijat haastaviin hakkuumaastoihin, mutta täällä aloitetaan helpoilla poluilla mäntymetsikössä.

”Vastuu asiakkaista on valtava. He eivät tunne hevosta, vaan haluavat mennä laukkaa, laukkaa, laukkaa. Vain vetäjä tietää riskit, jos joku putoaa ja metsässä juoksee irtonainen hevonen. Silloin ei kenelläkään ole enää kivaa.”

Ihmiset pitäisi saada ymmärtämään eläimen voima.

”Islanninhevonen on kuin kotimaansa maisema: tyyni päältä, mutta tulta sisältä. Purkautuu harvoin, mutta kun se lähtee toimimaan vaistojensa varassa, se ei olekaan enää hirveän järkevä otus.”

Luonne on silti myös islanninhevosen valtti.

”Ne ovat jo olemukseltaan turvallisempia ja ottavat kontaktia ihan eri tavalla kuin hevoset, joiden pää heiluu tuolla korkealla. Ne sopivat, jos haluaa ajatukset pois pelkäämisestä, hakee hyvää mieltä, luontoa, rauhallista menoa ja tilaa omille ajatuksille.”

Kun 1990-luvulla ratsastajina oli teinejä ja nuoria naisia, nyt suurin osa asiakkaista on keski-ikäisiä naisia. Heistä puolestaan enemmistö on ratsastanut aikaisemmin, mutta esteitäkin hypänneillä perhe ja itsesuojelu estävät nyt entisen hurjastelun.

Osa on mökkiläisiä ja osa tulee suoraan pääkaupunkiseudulta perheen, puolison tai kaverin kanssa.

Leireillä käy vähän miehiä ja poikia todella harvoin.

”Suomi on selvä poikkeus. Ruotsissa, Islannissa ja muuallakin miehiä ja naisia on ratsastusharrastajissa yhtä paljon. Ehkä suomalaiset miehet saivat tarpeekseen sodasta ja hevosista”, Grönstrand arvelee.

Kohderyhmän lisäksi Grönstrand haluaisi laajentaa ratsastuskautta.

”Minusta helmi- ja maaliskuu ovat parhaat ratsastuskuukaudet. Mutta ihmiset ajattelevat tätä vielä niin kesälajina, että talvikaudella kävijöitä on vähän.”

Reittejä ja ratsastamista koskee jokamiehenoikeus. Grönstrandin mukaan se häilyy, jos maastotoiminta on ammattimaista ja ympäristöä kuluttavaa. Reittien tekeminen voikin olla eteläisemmässä Suomessa vaikeaa, jos ratsastajia liikkuu paljon.

”Nykyään tiet ovat niin koviksi päällystettyjä ja niille levitetään isokivistä mursketta, ettei niitä voi käyttää hevosille”, Grönstrand harmittelee.

Joutsalaisista maanomistajista hänellä on vain hyvää sanottavaa.

”Meille on tultu sanomaan, että tuota polkua minä kuljin kouluun, menkääpäs sieltä, niin polku pysyisi auki. Tai hevosille tarjotaan laitumia sopivissa taukopaikoissa.”

Lue myös: Hippoksen puheenjohtaja Juha Rehula kannustaa hevosalaa suunnittelemaan yhdessä tulevaa