Jessica Rasila ja Jesse-ruuna vauhdissa estetunnilla. Kuva: Jessica Rasilan arkisto
Lapsuuden traumat ja muut negatiiviset elämänkokemukset unohtuvat ja tunteet vapautuvat, kun Jessica Rasila pääsee ratsaille
Mahdollisuus osallistua tuettuun sosiaalipedagogiseen hevostoimintaan ja käydä ratsastustunneilla vaikuttaa Jessica Rasilan elämään merkittävästi.
Kirjava hevosystävä Gene tuo iloa Jessica Rasilan elämään. Kuva: Jessica Rasilan arkistoViikon ratsastaja, 24-vuotias helsinkiläinen Jessica Rasila, aloitti ratsastuksen lapsena, kun perhe asui Prahassa. Harrastuksesta tuli tytölle heti rakas ja se on jatkunut keskeytyksettä.
Erityisen tuen piiriin kuuluvana hän osallistuu sosiaalipedagogiseen hevostoimintaan ja käy myös ratsastustunneilla sekä kursseilla säännöllisesti. Kaikkien harrastusvuosiensa aikana hän kertoo oppineensa hevosesta ja hevoselta paljon.
”Olen oppinut lukemaan hevosta paremmin ja ymmärtämään hevosia paremmin. Hevonen myös opettaa ihmiselle asioita ja sen kanssa voi harrastaa melkein mitä vaan.”
Pohtiessaan tietään Rasila toteaa, että kokemus on tärkeää hevosharrastuksessa, kun haluaa siinä kehittyä.
”On tärkeää, että tunnen hevosen ja osaan käsitellä sitä oikein.”
Hänellä on kaksi erityisen merkittävää hevosystävää.
”Ihana ja minuun luottava suomenhevonen Tuppu on paikassa, jossa käyn sosiaalipedagogisessa hevostoiminnassa. Tupun kanssa meillä on hyvä yhteistyö, koska minä ymmärrän hevosta ja se kuuntelee ohjeitani.”
Toinen Rasilan luottohevonen on Tolkinkylän ratsastuskoulun kirjava Gene.
”Minulla on siihen iso luotto. Genellä olen hypännyt ja kisannut ristikkoluokkia. Tärkeä on myös ratsastuksenopettajani Johanna Jortikka, joka tuntee minut hyvin. Hän tietää vahvuuteni ja heikkouteni ja osaa antaa minulle oikeanlaiset hevoset tunnille.”
Harrasteratsastajana Rasilalla on selkeät, pohditut tavoitteet seurakilpailuja varten.
”Tavoitteena on, että uskaltaisin hypätä isompia luokkia ja että kouluratsastuksessa hallitsisin paremmin pohkeenväistöt, taivutukset ja asetukset. Toistaiseksi olen hypännyt 30–40 sentin ristikkoluokkia, mutta joskus toivon hyppääväni 70 sentin luokan.”
Hevosharrastus on paljon muutakin kuin kilpailullisia tavoitteita. Näitäkin nuorella naisella on tarkkaan mietittynä.
”Toivon, että saisin suomenhevosen menemään todella hyvin selkä pyöreänä, apuihini kunnolla myödäten. Estepuolella haluan opetella pitämään hevosen tasapainossa esteen jälkeen, ettei se kallistu sisäänpäin ja lähde oikomaan käännöksissä.”
Pari kertaa Rasilalle on sattunut hevosten kanssa pelottava kokemus.
”Kerran ratsastuskaverini putosi estetunnilla pää edellä kentän aitaa päin. Tunsin itseni avuttomaksi, kun meidän piti pysäyttää hevoset ja odottaa, että tilanne selvisi. Kerran estetunnilla nilkkani nivelsiteet venähtivät, kun putosin esteen jälkeen hevosen eteen. Siitä jäi muutamaksi vuodeksi kammo, mutta pääsin siitä yli. Enää en pelkää hypätä.”
Mahdollisuus osallistua tuettuun sosiaalipedagogiseen hevostoimintaan ja käydä ratsastustunneilla vaikuttaa Jessica Rasilan elämään merkittävästi.
”Sanon kaikille, että kun pääsen hevosen selkään, tunteet vapautuvat. Unohdan siinä hetkessä kaikki ikävät, mieltä painaneet asiat ja keskityn iloisesti hevosen kanssa tekemiseen. Elämässäni on ollut paljon negatiivisia, epämukavia kokemuksia, lapsuudessa syntyneitä traumoja. Hevoset ovat minulle iloa ja terapiaa.”
Iloinen oli sekin kerta, kun ratsastuskoulussa oli kevätkauden viimeinen tunti ennen kesälomaa. Opettaja johti joukkoa kevätauringossa kohti aidattua peltoa.
”Kun mentiin aidoista sisään, hevoseni jolkotti suoraan ruohon kimppuun. Ainut keino oli antaa sen mennä. Hetken se söi ja mutusti vielä tunnin alussakin ruohotuppoa suussaan. Siinä sitä ihan rojahti nauramaan”, Jessica Rasila muistelee, edelleen naurunhelinä äänessään.
Lue vuoden alusta alkaneesta juttusarjasta muista Viikon ratsastajista
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
