Ravitallien hiljaiset raatajat

Hevosenhoitaja tekee tärkeää työtä hoidettaviensa eteen. Kuvituskuva.  Kuva: Anu Leppänen

On hevosenomistajien, ohjastajien ja valmentajien hohdokas elämä, jota TV-kamerat seuraavat raveissa ympäri Suomen – ja sitten on tyttö ja hevonen, jotka tekevät ison osan työstä. Jokaisen kilpailevan ravihevosen taustalta löytyy merkittävän siivun elämästään työlleen ja hevosille omistanut hevosenhoitaja.

Aloitus oli luonnollisesti kärjistetty, koska hohdokkuus on ihan jokaisella lajin parissa työskentelevällä ohimenevä tunne. Tämä mielikuva hevosenhoitajien ja muiden osallisten välisistä eroista istuu kuitenkin uskomattoman tiukassa suomalaisessa raviurheilussa.

On totta, että ajallisesti hevosenhoitajat käyttävät eniten resursseja hevosen hyvinvoinnin ja menestyksen eteen. Sillä kuka hevosta hoitaa, voi olla aivan yhtä suuri vaikutus ravikilpailumenestykseen kuin valmentajan valinnalla. On kiistämättä tosiasia, että hevosenhoitajat ansaitsisivat enemmän arvostusta ja huomiota. Mutta mitä sitten?

Kuvitellaanpa, että uskomattoman taitava laulaja äänittäisi kappaleitaan kotona, mutta ei koskaan julkaisisi niitä tai lähettäisi demoja kenellekään. Hän voi olla maailman paras laulaja ja kirjoittaa todella koskettavia kappaleita, mutta ei häntä kukaan tule kotoa hakemaan – tai jos tulee, on kyse tuurista eikä kyvykkyyden arvostuksesta. Mielestäni sama tausta-ajatus pätee hevosenhoitajiin. Emmehän me voi raataa kaikessa hiljaisuudessa kotitallilla ja odottaa, että joku huomaisi onnistuneen panoksemme ja tulisi hakemaan meidät valokeilaan.

Hevosenhoitajana tuntuu, että tämä hiljainen raataminen ja huomion kaipuu on rakennettu sisään ammatti-identiteettiin. Ikään kuin meidän kuuluisi olla se raviurheilun sorrettu kansa, joka kaikesta huolimatta verta, hikeä ja kyyneliä säästelemättä tekee työnsä rakkaudesta hevosiin. Hevosenhoitajien aseman nostamisessa keskiössä olisi mielestäni se, että alkaisimme itse arvostaa omaa työpanostamme. ”Kukaan ei voi rakastaa sinua ennen kuin opit itse rakastamaan itseäsi” –viisaus pätee siis tähänkin.

Oman tekemisen arvostaminen heijastelee vahvasti myös hevosenhoitaja-valmentaja –suhteeseen. Omaa työpanostaan arvostava hevosenhoitaja uskaltaa keskustella työnantajansa kanssa toiveistaan ja tavoitteistaan. En jaksa hetkeäkään uskoa, että Suomesta löytyisi yhtäkään ravivalmentajaa, joka haluaisi vaihtaa hevosenhoitajan joka tekee työnsä hyvin ja osaa kertoa ammatillisista toiveistaan.

Vaikka hevosenhoitajien asema ja heidän saamansa huomion määrä on herättänyt keskustelua niin kauan kuin muistan, en osaa nimetä ulkomuistista montaakaan konkreettista ehdotusta sille, mitä nämä arvostus ja huomio sitten olisivat. Hevosenhoitajille osoitetut palkinnot ovat aina mukavia muistoja ja jokaisella tuntemallani hoitajalla on vähintään joitakin pokaaleja kotia koristamassa. Voittajaesittelyissä hoitajia huomioidaan tätä nykyä mielestäni todella hyvin – olettaen, että voittajaesittelyyn päästään/lähdetään mukaan. Vermo on yhteistyössä Finntack Oy:n kanssa tehnyt alennuskupongin ravieväistä. Vastaavat pienetkin teot luovat kokemuksen siitä, että osallisuus on huomattu.

Itse koen saaneeni huomiota myös TV-haastattelujen kautta. Olen itse ollut aktiivinen osapuoli ja tutustunut TV-tuotannon henkilökuntaan, katsonut paljon haastatteluja ja matkustanutkin joitakin haastatteluja varten. TV-näkyvyydestä on eittämättä ollut iloa ja hyötyä, mutta hevosenhoitajana tulee muistaa, että kaikki viestintä on myös vastuuta. Niin sosiaalisen median julkaisuissa kuin haastatteluissa tulee ymmärtää, että edustaa työnantajansa lisäksi koko lajia. Haastattelutilanteet vaativat sanavalmiutta ja hienotunteisuutta.

Hevosenhoitajien haastatteluissa niin livenä kuin printtijulkaisuissakin on siitä huolimatta valtavasti hyödyntämätöntä potentiaalia. Kuka puhuisi hevosesta yhtä kauniisti, kuin sen kanssa noin 70 prosenttia valveillaoloajastaan viettävä hoitaja? Yhteiset kilpailumatkat ja kokemukset tuovat hevoselle ja hoitajalle todella lujan siteen.

Myös Marjo Kivimaa otti MT Hevoset haastattelussa (5.9.) kantaa hevosenhoitajien asemaan. Hän nosti esiin idean henkisen valmennuksen sisällyttämisestä hevosenhoitajien koulutukseen, erityisesti työmäärää ja –aikaa koskien. Sama henkinen valmennus voisi luoda uudenlaista ammatti-identiteettiä ja uskoa omaan arvoon. Koulutukseen voisi yhtä hyvin ottaa mukaan mediataidot, jotta hevosenhoitajat saisivat itsekin tuotua omaa panostaan esiin entistä tehokkaammin.

Mielestäni on viimein aika unohtaa omaan poteroon pakittaminen ja ottaa se tila, jonka koemme ansaitsevamme. Ja tukea muita, jotka sen uskaltavat jo tehdä – nöyrä pitää olla, muttei nöyristellä.

Kirjoittaja on ravivalmentaja Ylöjärveltä.