Etta Pakkasen blogi: Elämämme, hevoset

Hotshot Lucan ja voitonmerkkiä näyttävän Aripekka Pakkasen tiet ovat jälleen kohdanneet. Kuvassa hevosen ympärillä myös Pentti ja Kalevi Pietilä omistajaperheestä, hoitaja Marika Salin ja ohjastaja Mika Forss. Kuva: Anu Leppänen

Hevosen ja ihmisen välinen suhde kiinnostaa suurtakin yleisöä. Hevonen voi koskettaa ihmistä tavoilla, jotka vaikuttavat jopa tapaan ajatella elämästä erityisesti yhteisen taipaleen päättyessä. Haastattelutilanteesta toiseen sama kysymys toistuu; Mikä on elämäsi hevonen?

Seuratessani Hotshot Lucan ja isäni Aripekka Pakkasen iloista jälleennäkemistä lähes viiden vuoden pesäeron jälkeen, jäin pohtimaan työkavereidemme merkitystä elämämme kulussa. Hotshot Lucan tapauksessa puhutaan mittaristosta riippuen hänen menestyneimmästä valmennettavastaan, mutta kyseessä on myös äärimmäisen miellyttävä ja rehti hevonen.

Usein haastattelujen kysymykset ovatkin muotoiltu sisältäen oletuksen vastauksesta. Onko Deangelo vai Staro Miami elämäsi hevonen? Vastaus on molemmat. Ravikilpailumenestys on aina seurausta kovasta työstä, mikä puolestaan tarkoittaa todella isoja tunteja yhteistä aikaa. Lähes poikkeuksetta huippuhevosten kanssa toimimiseen kuuluvat myös pitkät kilpailumatkat, jotka hiovat tiimistä entistä tiiviimmän. Tästä syystä koen, että useimmat meistä voivat häpeilemättä nimetä elämänsä hevoseksi sen radoilla parhaiten menestyneen.

Mielestäni yksittäistä elämän hevosta on siitä huolimatta mahdotonta nimetä. Otsikon sanojen väliin sijoitettu pilkku ei ole virhe. Hevosalalla työskentelevät antavat käsittämättömän suuren osan ajastaan ja elämästään hevosille. Joku voisi sanoa, ettei hevosihmisillä ole mitään elämää. Kyllä meillä on – me vain elämme sitä hevosten kautta ja yhdessä niiden kanssa.

Hevosihmisen elämän nivoutuessa niin vahvasti hevosiin, tulee vastaan tilanteita, joissa hevonen on auttanut yli haastavista ajoista. Tulee tilanteita, joissa hevonen on luonut uskoa parempaan huomiseen. Tulee tilanteita, joissa ollaan taisteltu parhaan ystävän hengen puolesta. Tulee tilanteita, joissa ollaan työskennelty kunnianhimoisten tavoitteiden eteen yhdessä.

Mieleeni on piirtynyt useita yksittäisiä hetkiä elämäni hevosten rinnalla. Ensimmäisiin omiin hevosiini lukeutunut Count On’em saapui talliin loukattuaan jänteensä. Jänne operoitiin ja hevosen kuntoutus aloitettiin karsinalevon kautta. Samoihin aikoihin loukkasin oman polveni salibandyharjoituksissa. Luulin, että Seabiscuit-elokuvan kaltaiset yhteiset taistelutarinat ovat satuja vain, mutta kävelyttäessäni loukkaantunutta hevostani narussa kainalosauvojen kanssa sain kokea sen yhteenkuuluvuuden tunteen. Oma loukkaantumiseni ei ollut vakava, mutta virtava hevonen malttoi kävellä rauhallisin askelin rinnallani.

Myöhemmin pohdin kaupallisen alan ammattikorkeakoulun päättymisen häämöttäessä tulevaa työpaikkaani - hyvin tuttu ja loppuelämän kannalta merkittävä valinta kenen tahansa ihmisen elämässä. Valmistumispäivä oli hieman ennen joulua. Valinta hevosalasta oli tehty jo marraskuun puolella. Hevoseni Tailgater kääntyi yksivuotiaaksi vuoden vaihteessa ja sen oli määrä lähteä kanssani Ypäjän Hevosopistolle helmikuun 2018 alussa. Uudenvuodenpäivänä varsa ei kuitenkaan noussut karsinastaan.

Taskumainen haava oli aiheuttanut takajalkaan voimakkaan niveltulehduksen. Kiitos Tampereen Hevosklinikan ammattimaisen ja empaattisen henkilökunnan, varsa saatiin äkkiä nivelhuuhteluun ja se pääsi jatkuvaan tarkkailuun Teivonmäelle. Hoidot eivät kuitenkaan tuntuneet tuovan helpotusta ja pakatessamme muuttokuormaa sunnuntai-iltana, eläinlääkäri soitti, ettei varsaa ole enää reilua yrittää hoitaa tulehduksen levittyä useampiin niveliin. Itkin ja oksensin kylpyhuoneen lattialla ja huusin muuttoapuna olleille vanhemmilleni, etten halua tehdä päivääkään töitä hevosten kanssa.

Seuraavana päivänä eläinlääkäri soitti varsan olevan niin pirteä, ettei sen vihreämmille laitumille päästäminen tunnu vielä oikealta. Tamma haettiin kotitallillemme parantumaan ja minä muutin Ypäjälle työskentelemään hevosten parissa. Alkoi kuukauden taistelu ja jännittäminen, joka päättyi tulehduksen paranemiseen ja hevoseni siirtoon Ypäjälle.

Nuo hetket määrittivät sen, mitä pääsin myöhemmin kokemaan hevosten kanssa. Mikäli tarina olisi päättynyt toisin, en työskentelisi tällä alalla. Se tarkoittaisi, että muun muassa Staro Miamin ja Deangelon kanssa koetut hetket eivät olisi koskaan tapahtuneet. Se tarkottaisi, että en nyt olisi unelmaani elävä ammattiravivalmentaja.

Samaisen tamman tarinan päättyessä tapaturmaisesti syksyllä 2022, olin uudelleen saman valinnan edessä. Voiko hevosilla olla enää mitään annettavaa – tai paremminkin, onko minulla enää mitään annettavaa hevosille? Tamma ehti kuitenkin jättää orivarsa Controversialin, joka loi ja luo uskoa tulevaisuuteen. Kuukauden päästä käyn hakemassa ”Veetin” ajo-opetukseen ja jatkan elämääni, hevosia.

Tarinat ihmisten ja hevosten välillä menevät usein mediassa näkyvää pintaa syvemmälle. Toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni meistä pääsisi kokemaan nämä joskus hyvin raskaatkin hetket yhdessä näiden hienojen eläinten kanssa. Sen mahdollisuuden puuttuessa toivon, että kysytte sen lähtölistoilla kiinnostavan hevosen todellisen tarinan taustavoimilta. Ne ovat koskettaneet osallisena olleita, mutta voivat koskettaa myös sinua.

Kirjoittaja on ylöjärveläinen ravivalmentaja.