Omaperäinen ja herättelevä uutuuskirja kouluratsastuksesta ja yhdestä kouluratsastajasta

Tiina Tarkkala on yksi uuden kirjan tekijöistä. Kuva: Miia Lahtinen, Readme, kuvankäsittely: Aatu Jaakkola

Yhdistelmä on koukuttava. Kirjassa kurotetaan korkealle, ja samalla korostetaan sitä, kuinka ollaan matkalla, tekemässä ja kehittymässä. Kehitys ei ole suoraviivaista, vaan meillä on välillä flow ja välillä taantumisen hetki.

Kokenut ratsastuksenopettaja Tiina Tarkkala keskittyy kirjassa tiettyihin teemoihin: istuntaan ja apuihin, puolipidätteeseen, eteenpäinpyrkimykseen, peräänantoon sekä hevosen ja ratsastajan vinouteen. Tarkkala yhdistää kokemuksen ja elinikäisen opiskelun tuomia ajatuksia, ja teksti ottaa huomioon sekä hevosten että ratsastajien fysiikan ja mielen. Vaurio täydentää teemoja omilla mietteillään.

Osasta asioita voi ehkä olla eri mieltäkin, mutta hyvin suunnitellut tekstit avaavat oivallisesti hyvän perusratsastuksen ydintä.

Kouluratsastaja ja -valmentaja Ville Vaurion osuudet ovat miltei pysäyttäviä. Iso osa kirjan kuvituksesta näyttää hänet ratsastamassa kauniisti, helposti ja kevyesti, ja kirjan ulkopuolelta tiedämme, että hän ratsasti EM-joukkueessa ja että kun hän kilpailee Suomessa, hän melkein aina voittaa. Teksti on kuitenkin täynnä Vaurion haastatteluista tuttua aitoa itsekriittisyyttä ja keskeneräisyyden kuvausta.

Yksi erityisimmistä asioista läpi kirjan on ajatus siitä, että silloinkin kuin ratsastus on ammattimaista ja päämäärätietoista urheilua, hevosten kanssa ei kannata yrittää mennä väkisin läpi harmaan kiven. Ei pidä tahkota ja tahkota, vaan ennemmin pitää taukoa, tehdä ajatustyötä ja tehdä sitten seuraavana päivänä paremmin. Tasapaksuutta pitää ratsastuksessa välttää, ja sen sijaan kannattaa vaatia ja kiittää.

”Ymmärtääkö hevoseni, millaista muutosta siltä oikein haluan? - - - Onhan ajatukseni kasassa, kun työskentelen hevoseni kanssa? Jos se mitä teen ei toimi, jatkanko silti vahingossa samalla tavalla, vai ymmärränkö muuttaa jotain tapaani kyseisen hevosen kohdalla? Pitäisikö mennä maastoon?” Vaurio avaa ajatuksiaan ongelmatilanteissa.

Hienovarainen huumorikin toimii.

”Ja tietenkin kiitos hevoset ja ponit elämäni varrelta, vaikkette osanneetkaan hypätä. Minun kanssa ainakaan”, Vaurio toteaa kiitoksissaan.

Kuva: Readme.fi

Kuvitus on Vaurion äidin, Johanna Vaurio-Teräväisen kamerasta. Kuvissa on paljon informaatiota, mutta ennen muuta ne ovat kauniita ja kertovat omaa tarinaansa hyvästä ratsastuksesta, sen tavoitteista, tunteesta ja tunnelmasta.

Lisämausteena on kuvia pienistä lapsista ja vapaana olevista hevosista, mikä laajentaa sitä, mihin lukija yhdistää lukemaansa. Kuvat muistuttavat, että hevonen ei ole syntynyt liikkumaan valkoisten aitojen rajaamassa laatikossa, ja ihminenkin osaa syntyjään lähinnä vain silittää ja rakastaa hevosta ja ratsastuksen taito tulee vasta ajan kanssa.

Sitten tietysti kehityskohdat eli nillitystä. Ensinnäkin nimi ei saa olla Ratsastuskirja, jos yhtään ei mennä esteratsastukseen. Vaikka pohja on sama, eteenpäinpyrkimys, kokoaminen ja hevosen kanssa yhdessä tekeminen on hieman erilaista, kun suunnataan esteille ja maastoesteille.

Toisekseen hieno kirja olisi kaivannut paremman tekstin editoinnin. Niin kuin kouluratsastaja haluaa nähdä täsmällisen lettirivistön, myös moni lukija haluaa nähdä oikein laitetut pilkut, eikä hän halua tavata hyvässä tekstissä perinteisesti vältettäviä asioita, kuten kolmen pisteen käyttöä.

Kirjan kovaa sisältöä nämä eivät heikennä, kuten eivät irtoilevat letitkään varsinaisesti huononna kouluratsastuksen laatua. Kaikkiaan teos on ehdottomasti niitä harvoja, jotka aidosti sopivat kaiken tasoisille hevosihmisille, ja se toimii selailemalla, lueskelemalla ja pänttäämällä.