Hevoslähtöisyys ei ole uusi asia
Hevosten hyvinvointiasiantuntijoiden haastattelut avaavat suurelle yleisölle varsin hyviä pointteja hevosten kanssa toimimisesta. Samalla ne kuitenkin antavat ymmärtää, että hevosten kohtelu on meillä yleisesti jämähtänyt johonkin pimeälle keskiajalle. Asiaa pohtii kolumnissaan Veera Ahlgrén.
Hevosen käyttö kaupalliseen toimintaan tai kilpailemiseen ei sulje pois sen hyvinvointia, vaan usein päinvastoin kirjoittaa kolumnissaan Veera Ahlgrén. Kuva: Veera Ahlgrén14.10.202315:30
Yle on uutisoinut viimeaikoina aktiivisesti hevosalan muutoksesta. Lainaus otsikosta: ”Hevosten kaltoinkohtelua puolustellaan yhä, mutta muutos kytee jo. ”
Tästä ”kytemisestä ” on esimerkkinä toisessa jutussa esitelty talli, joka ”sinnikkäänä vastavirtaan kulkijana toteuttaa hevoslähtöistä toimintaa, johon muu maailma on vasta heräämässä. ”
Vastavirtatallin esittelyssä kerrotaan, että siellä hevosille jutellaan, ja ne saavat olla omia persooniaan. Niitä rapsutetaan niille mieluisista paikoista, ja niillä käytetään lännensatuloita. Ratsastajan ja hevosen hyvinvoinnista ei tingitä. Tunneilla ei aina ratsasteta.
Nyt minun tekee mieli kysyä, että mikä näistä on jotain uutta ja mullistavaa?
Nämä hyvinvointiasiantuntijoiden haastattelut avaavat suurelle yleisölle varsin hyviä pointteja hevosten kanssa toimimisesta. Samalla ne kuitenkin antavat ymmärtää, että hevosten kohtelu on meillä yleisesti jämähtänyt johonkin pimeälle keskiajalle. Että valo kajastaa tunnelin päässä, mutta vain harva hevosten kanssa toimiva haluaa tai osaa toimia hevoslähtöisesti.
Ne, jotka mielestään osaavat, ja olettavat, ettei kukaan muu osaa, nimeävät tallinsa hyvinvointitalleiksi, ja lisäävät somejulkaisujensa perään #hyvinvoivahevonen. Siihenkin, jossa hevonen sairastaa ihmisen sille aiheuttamaa elintasosairautta.
Olen nähnyt viimeisen lähes neljänkymmenen vuoden aikana aivan valtaisan muutoksen.
Minä näen ongelmana sen, että hyvinvointia ei ole määritelty. Tai on, mutta sen määrittelee pieni joukko ihmisiä, joiden näkemys ei välttämättä pohjaa niin paljon tietoon kuin tunteeseen. Heidän ajattelunsa ja ulostulonsa näyttäytyvät melko mustavalkoisina, minkä lisäksi haistan melko paljon hyvesignalointia.
Minulla on uutinen, mutta se ei ole niin raflaava, että suuri yleisö kohahtaisi: Suomalainen hevoskulttuuri on vanha, mutta se on kehittynyt ja kehittyy koko ajan. Tämä kehitys ei ole mikään uusi trendi eikä sen pitäisi myöskään olla brändi, vaan itsestäänselvyys.
Sitä mukaa, kun alalle tulee uutta tutkimustietoa ja uusia keksintöjä, niihin reagoidaan kyllä, varsinkin, jos ne koskevat hevosen hyvinvointia. Jos ei muun takia, niin sen, että hyvinvoiva hevonen on huonovointista tuottavampi. Hevosen käyttö kaupalliseen toimintaan tai kilpailemiseen ei sulje pois sen hyvinvointia, vaan usein päinvastoin.
Olen nähnyt viimeisen lähes neljänkymmenen vuoden aikana aivan valtaisan muutoksen. Olen nähnyt sen ravipuolella, ratsupuolella, ja myös itsessäni. Tieto ja ymmärrys on lisääntynyt todella paljon. Hevosten hyvinvointiin käytetään paljon enemmän aikaa, vaivaa ja rahaa kuin muutama vuosikymmen sitten.
Vaikka tallin nimi ei olisi hyvinvointitalli, se ei tarkoita sitä, että siellä voitaisiin huonosti.
Työtä riittää edelleen, totta kai. Ja isossa vasussa on aina mätiäkin omenia, se on itsestään selvää. Mielestäni meidän pitäisi kuitenkin yhteisesti alalla onnitella itseämme ja toisiamme siitä valtavasta kehityksestä, joka hevosten hyvinvoinnin saralla on lyhyessä ajassa saatu aikaan.
Vaikka tallin nimi ei olisi hyvinvointitalli, se ei tarkoita sitä, että siellä voitaisiin huonosti.
Voisimme unohtaa brändäämisen ja polarisoinnin tällä aihealueella. Sen sijaan voisimme harjoittaa hyväksyvää vuorovaikutusta toistemme kanssa, koska meillä on kaikilla siihen ihan parhaat opettajat – hyvinvoivat hevosemme.
Kirjoittaja on Ylöjärven Karhella asuva hevosalan yrittäjä ja kirjailija.
Tämä kolumni on julkaistu Kantrissa 11.10. 2023
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
Siirry pääsisältöönSiirry hakuunSiirry sivupalkkiinSiirry alaosaan
