minun autoni Fiat 600 veti12 lasta ja kuskin
4H-neuvojana toimineen äitini mopo muuttui 1960-luvun alkupuolella autoksi. Ensin Miniksi, joka vaihtui Fiat 600:seen vuonna 1974.
Naisautoilijat olivat aika harvinaisia tuolloin, ja 50-vuotiasta naista pidettiin jo vanhana autoilijana. Onneksi poliisit saattoivat silloin katsoa tilanteita vähän läpi sormien.
Heti ensimmäisellä ajokerralla hän joutui ratsiaan eikä saanut autoaan pysähtymään kuin 30–40 metrin päähän stop-merkistä.
Tähän oli poliisi vain todennut: ”Teitä taitaa kovasti pelottaa” ja toivotellut hyvää matkaa. Ajotaito kyllä kehittyi mutta varovaisuus säilyi. Liian alhaisesta nopeudesta oli tullut huomautuksia monelta taholta.
Auto oli kovassa käytössä ja se olikin todellinen monitoimiauto ja tilaihme. Siinä kuljetettiin muun muassa vasikoita. Kerholaisten palkintovasikka kulki tällä tavoin uudelle aktiivinuorelle kasvatettavaksi.
Etupenkki vain pois ja vasikka kuljettajan viereen. 4H-piirin konsulentti takapenkillä piti vasikkaa kiinni sorkista. Näin matkaa tehtiin.
Myös puuntaimia, lannoitesäkkejä ja kaikkea kerhotoiminnassa tarvittavaa kuljetettiin autossa. 4H-kerholaisia oli äidin kertoman mukaan kyydissä joskus jopa 12.
Äidilläni oli aina tapana pitää avaimet virtalukossa. Kerran olivat noin 14 vuotiaat kerhopojat lähteneet ajelulle, mistä heitä kovasti toruttiin.
Siihen oli kuljettajana toiminut poika todennut: ”Paremmin mie ajan kuin sie.” Väite piti taatusti paikkansa.
Autoa säilytettiin umpinaisessa autotallissa, ja se ruostui nopeasti.
Viimeinen matka autolla olikin dramaattinen. Ajo vesisateessa roiskutti monta senttiä vettä lattialle. Kyydissä ollut, tuolloin 10-vuotias poikani kertoi, että hänen piti käydä pitkälleen takapenkille, ettei olisi kastunut.
Auton moottori oli kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että se siirrettiin toiseen Fiat 600:aan, jossa oli vahvat ”kuoret”, ja niin autosta tuli minun autoni.
Viimeiset muistot Fiatista ovat omasta työstäni kätilö-terveydenhoitajana tehdessäni kotikäyntejä vauvaperheisiin. Auton rekisterikin oli VAV ja asiakkaani tunnistivat tämän Vauva-auton.
Muistan myös kotikäynnin, jossa 4-vuotias poika oli saanut pienet kaksosveljet, ja poika oli kovin mustasukkainen.
Jouduin käymään usein vauvojen ja äidin vointia tarkastamassa, mikä harmitti häntä. Poika sitten jo totesikin: ”Aja tuo rrrämä suorrraan kaatopaikalle.”
Romuttamolle se sitten joutuikin, mutta muistot säilyivät.
EEVA IMMONEN
Joroinen
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
