Teinin kevarikuume toi mieleen mummolani Pappa-Tunturin
Kolumnisti Terhi Peltokorven työpuhelu keskeytyi, kun teini näytti innoissaan kevytmoottoripyörän myynti-ilmoitusta.
Kolumnistin oman mummolan asiointimatkat hoidettiin pappatunturilla. Kuvituskuva. Kuva: Sanne Katainen”Äiti, mä ostan sen kevarin.” Teinin ääni kuuluu ovenraosta. Hämmästyn, miten hän on näin aikaisin hereillä syysloma-aamuna. Huikkaan nopeasti, että ”kuule, mä oon puhelimessa”, mutta teini ei malta odottaa vaan avaa oven ja näyttää puhelimestaan moottoripyörän myynti-ilmoitusta.
”Tää ois hyvä, ajettu vaan kymmenentuhatta kilometriä, ja hinta ois sopiva. Äiti missä on Kuhmoinen?” Osoitan puhelimeeni ja viittilöin kädelläni pyytäen sulkemaan oven.
Hetken päästä portaat tömisevät ja pojan ääni kaikuu yläkertaan asti: ”Iskä, mä ostan kevarin heti kun täytän kuustoista.” Perässä seuraa liuta perusteluja. Hankinta olisi kuulemma sekä järkevä että välttämätön. Jotain kivaa ja mukavaa tekemistä kavereiden kanssa.
Mykistän puhelimen ja huikkaan alakertaan: ”Mun mielestä sä et tartte sitä Helsingissä. Voidaan jutella lisää, kun tulen töistä.” Samalla toivon mielessäni, että innostus laantuisi ennen syntymäpäivää.
Mummolla ja papalla ei ollut autoa, eikä tainnut olla ajokorttiakaan.
Puhelimeni soi iltapäivällä työpaikallani. Päättelen, että teinin isosiskolla on kiireellistä asiaa, kun puhelin soi heti perään uudelleen. Näppäilen viestin: ”Palaverissa. Laita viesti.” Hetken päästä näytöllä lukee: ”Lähdetään tyttöjen kanssa mökille. Tuun torstaina. Ottakaa mun kassi mukaan suvun mökille ja hakekaa meidät Espoosta.”
Iloitsen mielessäni, että nuorillamme on ystäviä ja tekemistä myös niinä syyslomapäivinä, joita vanhemmat eivät itse voi pitää vapaana. Vastaan iloisella hymiöllä ja kirjoitan perään: ”Turvallista matkaa.”
Palaverin jälkeen kiirehdin asemalle. Seuraava lähijuna lähtee kahden minuutin päästä. Juoksen junaan aivan kuin se olisi päivän viimeinen. Ehdin juuri ja juuri ovien väliin ennen niiden sulkeutumista ja istun lähimmälle vapaalle paikalle verenmaku suussa. Pitikö juosta, vaikka seuraava juna olisi lähtenyt viiden minuutin päästä viereiseltä raiteelta, moitin mielessä itseäni.
Olen päivän mittaan tullut useamman kerran pohtineeksi teinimme kevarikuumetta. Mitä siihen vastaisin? No, jääpähän viisi minuuttia enemmän aikaa keskustella aiheesta hänen kanssaan, naurahdan itsekseni.
Havahdun takaani kuuluvaan puheeseen. Katsahdan äänen suuntaan. Kasvot ovat vieraat, mutta ääni muistuttaa mummostani.
Jään miettimään, liekö isovanhemmillani ollut samanlaisia keskusteluja lastensa kanssa. Itse en muista mopoista tai muista polkupyörää nopeammista menopeleistä haaveilleeni ja vanhemmilta ostolupaa pyytäneeni. Olisinko sitä saanutkaan?
Mummolasta oli vartin ajomatka kirkolle, kuten sitä joskus kutsuttiin. Mummolla ja papalla ei ollut autoa, eikä tainnut olla ajokorttiakaan. Lapsena en tullut tällaista pohtineeksi, ja nyt on liian myöhäistä kysyä.
Pappa kävi joskus Tunturillaan hakemassa jotain tarpeellista, tai sitten joku autollinen kuljetti kylille. Nuoriso taittoi matkan pyörällä tai jalan vielä kotona asuessaan – tai sitten mopollaan.
Kirjoittaja on Helsingin kaupunginvaltuutettu (kesk.), suurperheen äiti ja metsänomistaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
