”Eikö vuosi 1918 lopu Suomesta koskaan?” ‒ Järisyttävä tulkinta modernista klassikosta viiltää ajankohtaisuudellaan

Miiko Toiviainen näyttelee ansiokkaasti fasismin puolelle lipsahtavaa upseeria.  

Koti|Teatteri

27.7.202622:00

Arvio

Eino Haase

Kjell Westön teos Missä kuljimme kerran (2006) sai ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkinnon.

Jos Suomessa olisi olemassa samankaltainen palkinto kesäteatteriesityksille, sen voisi ihan kelpo perustein myöntää tänä vuonna Ryhmäteatterille, joka on ohjaaja Riikka Oksasen johdolla tehnyt Westön romaanista riemastuttavan omaäänisen tulkinnan Suomenlinnan kesänäyttämölle.

Westön historiallisessa suurromaanissa seurataan rinnakkain Helsingin hyväosaista eliittiä sekä köyhää työväestöä aikajänteen ulottuessa aina 1900-luvun alkuvuosista jatkosodan viimeisiin hetkiin asti.

Suomenlinnan näyttämöllä keskeisimmiksi näkökulmahenkilöiksi muodostuvat myös alkuperäisteoksessa keskeiset duunari Enok (Juha Kukkonen) ja hänen poikansa Allu (Ville Hilska), sekä ylhäilistöön kuuluvat kaverukset Eccu (Santtu Karvonen), Cedi (Miiko Toiviainen) ja Lucie (Satu Tuuli Karhu).

Ville Hilska tekee fyysisesti rankan roolin potkupalloa rakastavana Alluna.  

Suomen historian hirmumyrskyissä — itsenäistyminen, sisällissota, vankileirit, Lapuan liike ja toinen maailmansota — jokainen näytelmän hahmoista yrittää tehdä elämästään merkityksellistä edes ohivilahtavan hetken ajaksi, mutta hankalaa on.

Erityisen järkyttäviä ovat kohtaukset, joiden yhtymäkohdat nykyaikaan ovat niin selkeitä, ettei niitä ole tarvinnut edes erikseen alleviivata.

Kun esimerkiksi työväen olojen kurjistamista ja väkivaltaista kohtelua perustellaan ”pakollisena” ja vaihtoehdottomana ratkaisuna, jotta isänmaan pelastuisi, ei tarvitse varsinaisesti olla mikään politiikantutkija huomatakseen, että viime aikoina monia päätöksiä on tupattu perustelemaan lähes identtisillä sanankäänteillä.

Erityisen näytelmästä tekee myös se, että Oksasen ohjauksessa kaikki näyttelijät antavat toisilleen poikkeuksellisen kauniisti tilaa loistaa kukin vuorollaan, eikä ensemblen jäsenistä yksikään aiheuta törröttävää vaikutelmaa sooloilullaan.

Tasavertaisista suorituksista huolimatta erikseen on silti mainittava Toiviaisen kylmäävän hieno roolisuoritus fasismin puolelle lipsahtavana Cedinä sekä Karvosen sydämeenkäyvä ja kyynelkanavat useampaan otteeseen avaava tulkinta herkästä Eccusta.

Lisäksi on pakko huomioida esitystä varten erikseen sävelletty ja sanoitettu musiikki, joka on muusikko Antti Aution käsialaa. Kappaleita ei ikävä kyllä ole edelleenkään levytetty, ja se jos mikä on sääli, sillä sävellyksissä olisi aivan ilmeistä hittipotentiaalia.

Esityksessä on runsaasti musiikkia, joka siivittää jo muutoinkin vaikuttavat kohtaukset entistä korkeampaan lentoon. 

Kokonaisuutena Ryhmäteatterin Missä kuljimme kerran on esitys, joka täräyttää heti alkuminuuteista lähtien päin näköä ja tuulettaa antaumuksella niitä odotuksia ja ennakkoluuloja, joita joillakin voi — harmillista kyllä — nimenomaan kesäteatteria kohtaan olla.

Moni on vaipunut kenties ihan perustellustikin yleiseen harhaluuloon siitä, että teatterilavoilla esitetään kesäisin yksinomaan erilaisia kohelluskomedioita ja lähinnä lapsille suunnattuja koko perheen hassutteluja. Älkääkä ymmärtäkö nyt väärin, kyseisissä genreissä ei todellakaan ole mitään vikaa.

Ryhmäteatterin toteutus klassikkoromaanista vain osoittaa, ettei kyseinen, varsin kapea käsitys kesäteatterista yksinomaan komedian alttarina pidä alkuunkaan paikkaansa, jos se on koskaan totta ollutkaan.

Esitys ei muutamaa lakonista täysosumarepliikkiään lukuun ottamatta lypsä yleisöstään väen vängällä nauruntyrskähdyksiä, ja se on vain ja ainoastaan hyvä asia. Esityksen väliajalla kahvijonossa erään herrasmiehen suusta kuultu iloluontoinen lausahdus ”Täähän ei ollutkaan mitään puskafarssia!” tiivistänee huomion.

Missä kuljimme kerran muistuttaa osaltaan ansiokkaasti, että Suomessa tehdään joka ikinen kesä valtavan monimuotoista ja kunnianhimoista kesäteatteria, jonka myötä myös yleisten käsitysten tästä perinteikkäästä kulttuurimuodosta soisi päivittyvän 2020-luvulle.

Näyttelijät Robert Kock, Satu Tuuli Karhu ja Miiko Toiviainen panevat jazzin pyörteissä parastaan.