Yksi rakennusvirhe 1960–80-luvuilla synnytti jopa tuhansia homekouluja – "Enää tämän ei pitäisi olla mahdollista"

Karstulan perusopetuksessa juostiin vuosikausia kahdeksassa eri väistötilassa, ennen kuin tänä vuonna oppilaat pääsivät terveisiin tiloihin. Kuva: Petteri Kivimäki

Karstulan uuden yhtenäiskoulun pihalla 5B-luokan opettaja Hanna Jukkala paimentaa lapsilaumaa, joka on vihdoin päässyt väistötiloista terveeseen kouluun.

Jukkala kertoo kiertäneensä elämässään monia kouluja. Muistoiksi noista vuosista jäi astma.

”Enkä ole ainut. Se tuntuu olevan varsinainen ammattitauti meillä opettajilla.”

Astman lisäksi opettajia ja oppilaita ovat vaivanneet kilpirauhassairaudet, nivelsairaudet, autoimmuunitaudit ja krooniset suolistosairaudet.

Eduskunnan tarkastusvaliokunnalle kymmenen vuotta sitten osoitetun selvityksen mukaan noin 700 000–800 000 kansalaista altistui työ- ja opiskeluoloissa merkittäville sisäilmahaitoille, jotka pahimmassa tapauksessa aiheuttivat pysyviä haittoja, työkyvyttömyyttä ja syrjäytymistä.

Asiaan herättiin 2000-luvulla. Ympäristöministeriö käynnisti Kosteus- ja hometalkoot -hankkeen vuonna 2009, ja sen ohjelmapäälliköksi nimitettiin tekniikan tohtori Juhani Pirinen. Viiden vuoden ajan hän selvitti ja toi julkisuuteen ongelman laajuutta ja ratkaisuvaihtoehtoja.

”Jos jotain saimme aikaan niin sen, että viranomaiset alkoivat myöntää koulujen kosteusvauriot. Kouluja purettiin tai jätettiin tyhjilleen ja rakennettiin uusia. Usein kunnat eivät uskaltaneet ottaa korjauksen riskejä”, sanoo Pirinen.

Pirinen muistelee Hometalkoiden aikana Suomessa olleen noin 6 000 koulua, ja noihin aikoihin Työterveyslaitoksen homeselvitysten mukaan noin neljännes tai viidennes kouluista kärsi homeongelmista.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli vuoden 2020 lopussa reilut 3 100 oppilaitosta. Vaikuttaisi siis, että pääosa homekouluista on purettu.

Suomi siirtyi peruskouluun 1970-luvun alussa. Samoihin aikoihin maaseudulta muutettiin kasvukeskuksiin, ja tarvittiin aiempaa suurempia kouluja. Rakennettiin uutta, ja niiden moderneissa tiloissa monet oppilaat saivat ensi kerran kosketuksen kunnon puuntyöstökoneisiin ja kielistudioon.

Näitä 1970-luvun kouluja ei tarkoituksella rakennettu huonosti, mutta juuri ne ovat aiheuttaneet eniten ongelmia.

1960-luvulla lopulta lattiat alettiin pääsääntöisesti valaa betonista maanvaraisiksi. Matala lattiakorkeus toteutti tuon ajan ideaa, että ulkoa piti voida astua suoraan sisälle samassa tasossa. Valitettavasti se helpottaa kuitenkin myös kosteuden pääsyä rakenteisiin perustusten kautta, sillä huokoinen betoni johtaa maan kosteutta tehokkaasti eteenpäin. Kaiken kukkuraksi eristeet sijoitettiin väärään paikkaan eli maata vasten olevan betonin sisäpuolelle. Siellä maankosteus kasteli villat, joihin alkoi muodostua mikrobikasvustoa.

Lattian betonivalu jätti kuivuessaan pienen raon seiniin, josta epäpuhtauksia pääsi ja pääsee yhä sisäilmaan erityisesti alapohjan täytöistä. Ongelma korostui, kun painovoimaista ilmanvaihtoa tehostettiin myöhemmin koneellisella.

Ongelmaa oli lähes mahdoton huomata, sillä alapohjan kastuneet eristeet olivat suojassa rakenteiden sisällä.

”Piilevät vauriot voivat vuosikausia aiheuttaa ihmisille oireita, eikä kukaan tiedä syytä. Sen sijaan esimerkiksi katon kautta syntyneet vuodot huomataan ja korjataan melko nopeasti.”, Pirinen toteaa.

Virheellisestä rakennustavasta luovuttiin vasta 80-luvulla, jolloin lämmöneristeet, kuten styroksi alettiin asentaa tarvittavien vedeneristeiden kanssa sokkelin ulkopuolelle tai betonilattioiden alle.

Korkealla paikalla ja vettä hyvin läpäisevässä maaperässä 70-luvun rakennukset ovat voineet säilyä tai ainakin säästyneet pienillä vaurioilla rakennusvirheistä huolimatta – varsinkin jos salaojat ja vedenohjaus katoilta on hoidettu asiallisesti. Muualla kosteus saattoi mennä rakenteisiin melko nopeasti.

”On muistettava, että 1970-luvun rakennuskanta on jo 50 vuoden iässä. Viimeistään 15 vuotta sitten niiden salaojat ovat menneet huoltamattomina tukkoon. Vedeneristysten ikä puolestaan on 30–40 vuotta. Vesikattoja sentään on ymmärretty uusia ennen vaurioita, mutta aina ei niitäkään”, Pirinen sanoo.

Hänen mukaansa ongelmiin tartutaan tavallisesti vasta vaurion jo synnyttyä, mistä on kaksi seurausta: korjaaminen on jälkeenpäin huomattavan kallista ja homeen poistaminen rakenteista vaikeaa.

”Tutkin tätä yhdessä Paavon Keron kanssa Hometalkoiden aikana. Arvioimme, että vahinkojen synnyttyä korjaaminen on keskimäärin 2,5 kertaa kalliimpaa kuin ennakoivassa korjaamisessa”, Pirinen toteaa.

Niinpä 1 miljoonan euron kattoremontti muuttuu helposti 2,5 miljoonan euron urakaksi. Ja reilun miljoonan euron salaojaremontti saattaa kustantaa kunnalle lähemmäs kolme miljoonaa.

”Osalla kunnista on niin paljon kiinteistömassaa, että raha ei yksinkertaisesti riitä ennakoivaan korjaamiseen”, Pirinen sanoo.

Hetken mietittyään hän nimeää nykyisen kotikaupunkinsa Lahden kunnaksi, joissa korjaamisen kulttuuri on onnistuttu vakiinnuttamaan hyvälle tasolle. Pirinen toimii nykyään Lahdessa hankejohtajana Hiilineutraalin rakentamisen kehityskeskuksessa.

Muitakin esimerkillisiä kuntia tulee hänelle mieleen, kuten Porvoo ja Lohja.

Monin paikoin kouluja remontoidaan yksi ongelma kerrallaan, eikä maaliin päästä välttämättä koskaan. Usein päädytään korjaamaan ongelman seurauksia, kuten tiivistämään home rakenteeseen. Ajatuksena on estää homeen pääsy hengitysilmaan, mutta yleensä ilma löytää toisen reitin eikä ongelma korjaannu.

Kerran kostuneita, homeisia rakenteita on hyvin vaikea korjata entiselleen. Loppujen lopuksi päätös purkaa koulu tulee melko matalalla kynnyksellä, jos korjaaminen maksaa saman kuin uusi ilman takeita lopputuloksesta.

Vaikka kepin nokkaan on nostettu aiheellisesti 70-luvun koulut, jokaisella aikakaudella on tehty sekä sutta että helmiä.

”Rintamamiestalo on hyvä esimerkki urbaanista legendasta, jonka mukaan se olisi erityisen hyvä rakennus. Maineestaan huolimatta niissä on ollut paljon ongelmia muun muassa alapohjissa ja ulkoseinissä. Pystyssä ovat ne, jotka onnistuttiin tekemään aikanaan hyvistä materiaaleista hyvälle rakennuspaikalle ja joita on korjattu sekä huollettu matkan varrella”, Pirinen sanoo.

Hän toteaa, että myös eri aikakausien kouluissa on omat ongelmansa. Kivestä rakennetut 1930–1950-lukujen koulut saattavat on turvallisia seinärakenteiden osalta, mutta välipohjan kotelorakenteissa voi muhia kosteusongelma.

Pirinen uskoo, että tämän päivän uudet koulut ovat monessa suhteessa aiempia parempia. Käännekohta oli vuosi 1996, jolloin rakentamisen uudet kosteusmääräykset kitkivät monia rakennusvirheitä. Esimerkiksi 70-luvun koulujen ongelmat aiheuttanut rakennusvirhe sokkelissa ja lattian alla ei enää pitäisi olla mahdollinen.

”Ainakin kaksikolmasosaa lämmöneristeistä pitää nyt olla laatan ulkopuolella. Tulevaisuudessa ongelmia pitäisi olla nykyistä vähemmän ja vaurioiden helpommin korjattavissa”.

Uudisrakentamisen lisäksi meidän on yhä jatkettava vanhojen rakennusvirheiden remontointia, vaikka korjausvelkaa tuskin koskaan saadaan kurottua umpeen. Kymmenen vuotta sitten eduskunnan tarkastusvaliokunnalle suunnatussa raportissa korjausvelan arvioitiin olevan 30–50 miljardia euroa.

Se on hirmuinen summa, mutta kallis on myös jälkilasku huonosta sisäilmasta, josta syntyvien terveyshaittojen on arvioitu maksavan veronmaksajille jopa 500 miljoonaa euroa vuodessa. Samoin jokainen ennenaikainen eläköityminen tai nuoren syrjäytyminen sairauden vuoksi synnyttää arviolta miljoonan euron menoerän.

Karstulan uuden yhtenäiskoulun pihalla Hanna Jukkala lähtee välitunnilta työpaikalle, jossa hän voi opettaa vaarantamatta terveyttään.

”Yllättäen oman astmani oireet alkoivat homeisiksi osoittautuneissa kouluissa ja loppuivat, kun pääsin uusiin tiloihin. Tätä on tietenkin vaikea todistaa.”

Lue lisää:

Homekoulut aiheuttavat ongelmia, mutta niiden määrä Suomessa ei tiedä kukaan – "Ratkaisut pitää tehdä kuntakohtaisesti"

Eteläpohjalaiset alakoululaiset väistivät sisäilmaongelmaa opetusmaatilalle – "Koulu pysyi omalla kylällä"

Lukijalta: Sisäilmaongelmiin kouluissa nollatoleranssi

• Rakenteisiin syntynyt home on Juhani Pirisen mielestä koulujen sisäilman pilaajana numero yksi, mutta ei ainut.
• Muita on esimerkiksi muovimattojen alla olevat liima ja tasoitekerrokset, joiden alle on jäänyt muhimaan kosteutta. Materiaalit on voitu asentaa, kun betonin niiden alla ei ole kuivunut tarpeeksi.
• Sisäilmassa on usein myös kuituja, jotka saattavat olla peräisin esimerkiksi äänenvaimentimena ja eristeenä käytetystä mineraalivillasta. Muitakin hiukkasia ja vaikkapa pakokaasua voi päästä sisätiloihin.
• Monet asiat kulminoituvat yleensä tiivistyksen ja huollon puutteeseen. Viemäreiden tiivisteet ovat saattaneet hapertua, ja alipaine kiskoo viemäreistä kaiken hajun sisälle.
• Lattian ja seinän välisissä liitoksissa on varsin usein veitsenmentävä rako, ja kellarikerroksista tulee maan alta kaasuja ja pahimmassa tapauksessa jopa radonia sisäilmaan.
• Ilmanvaihdon toiminnassa on usein erilaisia puutteita: korvausilma tulee väärästä paikasta, ilmamäärät ovat joko liian suuret tai pienet tai kanavat ja kojeet yksinkertaisesti likaiset ja huoltamatta.