Ukrainan informaatiotaidoista voi ottaa oppia

Ukrainan viranomaiset, eritoten maan presidentti Volodymyr Zelenskyi, ovat käyttäneet Venäjän hyökkäyksen alettua taidokkaasti eri viestintäkanavia tuodakseen maansa tilanteesta muun maailman tietoisuuteen  Kuva: President Of Ukraine / Flickr, Twitter

Vaikka sota Ukrainassa on vielä kesken, ovat muutamat suomalaiset sotilashenkilöt julkisuudessa jo kommentoineet sen opetuksia ja taisteluiden kulusta saatuja havaintoja. On selvää, että myös asevoimat meillä ja muualla läntisessä maailmassa seuraavat jatkuvasti sotatapahtumia ja tekevät analyysejä ja johtopäätöksiä siitä, kuinka omia suorituskykyjä olisi jatkossa syytä kehittää.

Sodan varsinaiset taktiset ja strategiset opetukset on mahdollista selvittää vasta sen jälkeen, kun taistelut tavalla tai toisella ovat lopullisesti tauonneet. Silti ne ovat jo tähän mennessä osoittaneet ainakin sen, että esimerkiksi suomalainen kokonaismaanpuolustuksen malli ja näkemys nykypäivän taistelukentästä ovat olleet oikeita.

Varsinaisen kineettisen taistelutoiminnan ohella Ukraina tarjoaa havaintokentän myös informaation välittämisen ja informaatiovaikuttamisen tekniikoista. Ja vaikka myös nämä sodan osa-alueet avautuvat selkeämmän tarkastelun alle vasta myöhemmin, jotain niistä voidaan sanoa jo nyt.

Ensimmäinen varsinainen yllätys liittyy Venäjän informaatiovaikuttamisen suorituskykyihin.

Olemme vuosien ajan saaneet kuulla ja todistaakin melko onnistuneita venäläisiä informaatio-operaatioita, joilla on ollut vaikutusta läntiseen mielipiteenmuodostukseen sekä konkreettisiin poliittisiin tapahtumiin. Venäläinen mediakoneisto onnistui myös luomaan näyttävän kuvan paitsi omasta sotilasmahdistaan, myös maan yleisestä vaikutusvallasta.

Sodan alettua käsitykset venäläisestä sotavoimasta ja informaatiokyvykkyyksistä ovat osoittautuneet suurelta osin vääriksi. Taisteluiden ensimmäisestä päivästä lähtien Ukraina on hallinnut täydellisesti käynnissä olevan sodan tarinaa.

Toisaalta Venäjän informaatiovaikuttamisen painopiste tuskin enää pitkään aikaan on ollut lännessä vaan pikemminkin sen kohteena ovat omat kansalaiset sekä Afrikan ja Aasian maat, joissa sillä on taloudellista valtaa ja muita intressejä ja joille Ukrainan sota on vain kaukainen eurooppalainen konflikti.

Presidentti Zelenskyin ja hänen esikuntansa ammattimaisesta suhteesta viestintään ja julkiseen esittämiseen on kirjoitettu paljon. Paitsi valtiollisia viestintäkanavia Ukraina käytti sodan ensimmäisten viikkojen aikana myös sosiaalista mediaa ja kansalaisjournalismia asiansa ajamiseen laajasti ja vapaasti.

Käytännössä mikä tahansa sisältö, joka tuki Ukrainaa, saatiin mahdutettua kansalliseen narratiiviin.

Sisällöltään ja laadultaan vaihtelevat informaatiotuotteet eivät kaikilta osin olleet suunniteltuja, virallisen linjan mukaisia tai aina edes moraalisesti kestäviä, mutta sosiaalisessa mediassa ja muualla verkossa ne osaltaan loivat maailmalle kuvaa suorastaan romanttisesta ja vanhanaikaisesta taistelusta hyvän altavastaajan ja pahan hyökkääjän välillä. Tällainen ikiaikainen viesti tuntuu saaneen vastakaikua lännessä, joka oli jo hyvää vauhtia vajoamassa jälkimoderniin nihilismiinsä ja relativismin harhoihin.

Viime sotien aikaan suomalainen tiedotustoiminta oli selvästi hillitympää kuin monissa muissa sotaa käyneissä maissa. Esimerkiksi tuhottuja vihollistaistelijoita tai muuta rajua ja järkyttäväksi arvioitua materiaalia ei juuri esitelty sanomalehtien sivuilla.

Tämä sama pohjoismainen linja on tietysti nähtävissä yleisesti kaikessa rauhanaikaisessa viestinnässäkin ja viranomaistiedottamisessa. Jopa suomalainen iltapäivälehdistö on perinteisesti toiminut suurimmilta osin samassa hengessä.

Vaikka viestinnällinen tilanne näyttää Ukrainassa sittemmin muuttuneen yhdenmukaisemmaksi ja keskitetymmin koordinoiduksi, edustaa siellä nähtävä informaatiovaikuttaminen selvästi tämän päivän ja huomisen keinovalikoimia eli henkilökohtaisuutta, rivitaistelijan kokemusta ja globaalia joukkoistamista.

Myös tositelevisiomaiset elementit ja paikoin jopa eräänlainen sodan karnevalisointi, joukkorahoitukselliset operaatiot ja epäsuoran mukana olemisen mahdollistavat viestintätuotteet muokkaavat vahvasti sitä kuvaa ja niitä opetuksia, joita meneillään olevasta maailman ensimmäisestä todellisesta some-sodasta tullaan saamaan.

Tiedonvälityksen keinot ovat tietenkin aikaan, paikkaan ja erityisesti kulttuuriin sidottuja, eikä täydellisiä yleistyksiä ole tarpeen tai mahdollista esittää.

Ukrainan kokemuksia digitaalisen ja verkottuneen aikakauden informaatiovaikuttamisesta ja tiedottamisesta on kuitenkin syytä tarkastella myös Suomessa, jossa edelleen vaikuttaa voimakkaasti viime sotien ajoilta juontuva tiedonvälityksen perinne.

Harri V. Hietikko

hallintotieteiden tohtori, kirjailija