Ykkös- ja kakkosluokkalaisten pöllölauluesitys täyttää koko näyttämön. Kuva: Markku Vuorikari
Tuorilan koulussa juhlat ovat osa arkea
Pieni Tuorilan koulu haluaa valmentaa oppilaansa esiintymään. Siksi juhlia vietetään aina, kun on vähänkin aihetta.
Eija Hopea on unelmiensa työpaikassa omassa lapsuudenkoulussaan. ”Jo isä ja isoisä kävivät tätä koulua ja sitten minä.”
Maahanmuuttajaoppilaat ovat tuoneet uutta elämää koulun pihapiiriin.
Leena Simola laulaa tottuneesti. Bassossa Aada Kekäläinen, koskettimissa Iida Ahola ja Veera Sevelius (takana).Helatorstain jälkeisenä perjantaina Tuorilan koululaiset tulevat suoraan Vanhamoision seurojentalolle. On aika harjoitella äitienpäiväjuhlan esityksiä.
Äitienpäiväjuhla on joulujuhlan ohella koululaisten toinen iso ponnistus. Koulun pitkäaikainen rehtori Jouko Purovesi halusi aikoinaan taata oppilaille mahdollisuuden päästä esiintymään yleisön edessä. Syntyi perinne kylän urheilu- ja raittiusseurojen ja koulun yhteisistä juhlista.
Seurojentalon isännän Heikki Samulin mukaan oikeasti kyseessä on kaksiosainen juhla: jouluna kerätään puurosta maksu, jolla saadaan katettua äitienpäiväjuhlan kakut ja ruusut.
Järjestelmä on toiminut niin hyvin, että sen kummempia palavereja ei tarvita. Miehet sopivat joulujuhlassa, että äitienpäivänä tavataan. Silloin naisia ei päästetä keittiöön, vaan miehet hoitavat tarjoilun ja koululaiset ohjelman.
”Miten pöllö laulaa, uu-uu-uu, mikä on pöllön koti, puu-puu-puu, mikä on silloin auki, suu-suu-suu… ”, ykkös- ja kakkosluokkalaiset aloittavat kenraaliharjoituksen.
Kun laulu päättyy, opettaja Jussi Kauppinen muistuttaa, että voitte niiata ja kumartaa.
Jussi ja vaimonsa Katja Kauppinen ovat opettaneet Tuorilassa toistakymmentä vuotta. Vielä kauemmin koulussa on ollut rehtori Eija Hopea – itse asiassa lähes koko elämänsä.
”Näin pitkälle olen päässyt”, Eija naurahtaa.
”Jo isä ja isoisä kävivät tätä koulua ja sitten minä. Kun valmistuin opettajaksi, juuri silloin tänne tarvittiin toista alkuopettajaa. Aloitin vuonna 1998.”
Eijasta omaan kouluun palaaminen ei ole mikään ihme.
”Onko parempaa paikkaa? Halusin tänne. Oli kuin kotiin olisi tullut. Kaikki opettajat, keittäjä ja siivoojatkin olivat samoja kuin omana kouluaikanani.”
Tuorilan koulu on Porvoon vanhin suomenkielinen koulu. Se perustettiin vuonna 1882.
Pitkän historiansa aikana koulu on nähnyt monenlaisia vaiheita, minkä huomaa koulun pihapiirissä. Rakennuksia on jatkettu, remontoitu ja tehty lisää. Koulun piha on suojaisasti talojen ja metsän ympäröimänä kauniissa maalaismaisemassa.
Kilometrin päässä olevaa seurojentaloa käytetään juhliin ja sen vieressä oleva urheilukenttä palvelee myös koulua.
Tuorilan koulu on ollut monesti lakkautusuhan alla, myös silloin, kun Eija Hopea kävi koulua 80-luvulla. Parhaimmillaan 90-luvun lopulla oppilaita oli satakunta ja luokkia kuusi, mutta nyt koulussa on kolme perusopetuksen yhdysluokkaa ja kaksi maahanmuuttajien valmistavan opetuksen ryhmää.
Koulun historiikki kertoo, että sota-aikana vuonna 1940 siirtolaiset eli Karjalan evakot pelastivat koulun kuolemasta. Historia toistaa itseään, sillä tämän vuoden alussa Tuorila sai elvytysruiskeen jälleen siirtolaisista, tällä kertaa vähän kauempaa eli Syyriasta ja Irakista. Kouluun saatiin valmistavan opetuksen luokka maahanmuuttajalapsille.
Välitunneilla kirmaa pallon perässä suomalaisten pellavapäiden lisäksi mustatukkaisia lapsia, ja ruokailun jälkeen keittäjä saa kuulla:
”Kiitos hyvä ruuasta!”
Koulun tiloihin muuttivat myös Kaarenkylän päiväkodin eskarilaiset pakoon oman rakennuksen sisäilmaongelmia.
”Meitä on yli sata eli koulu on täynnä. Mutta tulevaisuudesta on mahdoton sanoa. Ei koulun kohtaloa voi lasten kanssa pohtia”, miettii rehtori.
Kuutosluokkalaisten Iida Aholan ja Leena Simolan mielestä maahanmuuttajaoppilaat ovat ”ihan kivoja”.
”Alussa tuntu vähän oudolta ja me luultiin, etteivät he tiedä, miten täällä ollaan, mutta he ovat eläneet ihan tavallista elämää siellä, mistä he tulevat. Liikkeiden avulla pystyi kommunikoimaan, ja nyt he osaavat jo suomea jonkun verran, kyllä siitä saa selvää”, Iida kiittää.
Leenasta on mukavaa, kun uudet oppilaat kysyvät usein, mitä kuuluu, ja morjestavat käytävillä. Välitunneilla pelataan yhdessä jalkapalloa.
Iida ja Leena ovat innokkaita esiintyjiä. Heistä Tuorilan koulussa on hyvää se, että se on niin pieni. Kaikki ovat kavereita keskenään, pienistä isoihin.
”Ja meillon paljon välkkiä, jolloin me voidaan soittaa musaluokassa. Voidaan esiintyä vaikka jonkun tunnin alussa, jos halutaan, ja aamunavausten virsiin yleensä harjoitellaan säestys.”
Ensi syksynä tytöt siirtyvät yläasteelle Pääskytien kouluun Porvooseen, ja se jännittää.
”Kun se on niin iso koulu. On haikeeta jättää Tuorila.”
Sillä aikaa kun suomenkieliset oppilaat harjoittelevat äitienpäiväjuhlaa, maahanmuuttajalapset askartelevat koululla äitienpäivälahjaa.
Opettaja Hanna-Kaisa Piironen kiittää Tuorilaa hyväksi ympäristöksi.
”Lapset selvästi nauttivat olla pienessä maalaiskoulussa. Kun aloitimme, suurin osa ei osannut yhtään suomea. Nyt he osaavat jo perussanaston.”
Koulun kevätjuhlassa taidot punnitaan. Maahanmuuttajalapset aikovat esittää laulun suomeksi ja suomalaiset harjoittelevat arabiankielisen laulun.
”Meidän lapset saavat kokea, miten vaikea on oppia ihan eri tyyppinen kieli, jota ei ole tottunut edes kuulemaan. Yritämme saada laulun kevätjuhlaan valmiiksi”, Hopea toivoo.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
