Joka päivä Suomessa kolme tilaa lopettaa toimintansa – Hilkka Haapaniemi luottaa, että maausko tuo sukutilalle jatkajan

Haapaniemen tilalla viljellään sokerijuurikasta, puhdaskauraa ja tärkkelysperunaa. Hilkka Haapaniemi saapui taloon miniäksi vuonna 1972. Kuva: Pasi Leino

Pitkä hiekkatie vie perille pienen kukkulan päälle, jossa seisoo tukevasti perustuksillaan vanha maalaistalo. Tänne talon emäntä Hilkka Haapaniemi muutti miniäksi vuonna 1972 Köyliön vankilanmäeltä. Lapsuudenkoti rakennettiin aikanaan Laatokan Karjalasta tulleille evakoille.

He eivät kuitenkaan kauaa talossa viihtyneet, sillä he muuttivat Pohjois-Savoon veden äärelle.

”Ehkäpä he ikävöivät Laatokan loiskeita”, Hilkka miettii.

Tilaa ja metsää olisi ympärillä riittänyt.

Hilkka syntyi maalaistaloon vuonna 1952 ja vietti nuoruutensa ensimmäiset vuodet Köyliössä, joka nykyisin tunnetaan osana Säkylää. Ensimmäiset muistot talon töistä ovat heinäpellolta.

”Jo pienestä asti tuli jotenkin sellainen ajatus, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä: palkkatyöläisiä ja maanviljelijöitä”, Hilkka miettii.

Toisilla perheillä oli vapaa-aikaa sekä säännöllinen ja varma tulonlähde. Toisille lapsille pääsy kotieläinten pariin oli elämysmatka, toisille se oli elämäntyö. Hilkka tiesi jo pienestä pitäen, että hänestä tulisi maanviljelijä.

”Sisarukset lähtivät oppikouluun ja lukioon Lauttakylään, mutta minä jäin. Isällä oli visio varalleni, että minulle jäisivät tilan työt. Ja tietenkin jäivät, olin kiintynyt karjaan ja pidin maatilan töistä. En olisi koskaan voinut ajatellakaan muuta työtä”, Hilkka sanoo.

1970-luvulla tiloille löytyi jatkajia ja kulttuuri oli erilainen. Vaihtoehtoja ei nuorukaisilla aina ollut, ja ehkä maailma saattoi näyttää toiselta Köyliöstä käsin kuin nykyään.

”Ei sitä silloin olisi voinut ajatella, että olisi lähtenyt johonkin, vaikka yliopistoon. Kotona odotti maatilan askareet.”

Sen myötä Hilkan tulevaisuudensuunnitelmat alkoivat olla kirkkaat. Hilkka viljelisi peltoa ja hoitaisi kotieläimiä, hänestä tulisi maanviljelijä. Sitten kuvioihin astui Kimmo, tuleva aviomies. Isän visiot tilan jatkumisesta menivät uusiksi.

”Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Ei kulunut aikaakaan, kun lähdin Vampulaan.”

Mutta entäs isä ja kotitila?

”Isä tietenkin oli hieman murheissaan siitä, että tilalla ei olisi enää jatkajaa. Tietyllä tavalla isä oli kuitenkin helpottunut, että Kimmo oli kuitenkin maanviljelijä, eli siis ainakin oikealla alalla”, Hilkka hymyilee.

Haapaniemen tila sijaitsee entisessä Vampulan kunnassa, joka liitettiin Huittisiin vuoden 2009 alussa. Kuva: Pasi Leino

Laukut pakattiin ja matka kävi Köyliön vankilanmäeltä kohti Vampulaa.

Ensimmäisiä vuosiaan saman katon alla yhdessä appivanhempien kanssa Hilkka kutsuu osuvasti ”miniänvakanssiksi ja varsinaiseksi emäntäkouluksi”. Myöhemmin appivanhemille rakennettiin toinen kotitalo lähemmäksi kunnan keskustaa ja perhe-elämä kahden jo maailmaan tulleen lapsen kanssa sai alkaa.

Tilalle ostettiin vasikoita kasvatettavaksi, kanoja munitettiin, peltopinta-ala laajeni ja keväisin ihmeteltiin kasvun ihmettä. Elämä oli hyvää.

Lapsien, Jarin ja Jounin varttuessa tilan jatkajasta ei tarvinnut liiemmin yöunia menettää. Hilkka kertoo tarinan, jossa vanhemman pojan Jarin luokka kävi läpi erilaisia ammattinimikkeitä alakoulussa. ”Opettaja, lääkäri, maanviljelijä...”, opettaja luetteli ammatteja.

”Maanviljelijä!” Jari nosti kätensä pystyyn, Hilkka hymyilee kertoessaan.

Sen enempää sukupolvenvaihdoksesta ei tarvinnut kotona puhua. Mustialan ammattikorkeakoulun kautta Jari tuli hoitamaan talon töitä. Nuorempi poika Jouni suuntasi ajoneuvoasentajaksi, mistä on ollut hyötyä kotitilan koneiden korjauksessa. Nykyisin he hoitavat maatilayhtymää yhdessä.

Lapsenlapsia Hilkalla on kolme. Jarilla on yksi ja Jounilla kaksi lasta.

Elämä sujui omalla painollaan.

Sitten koitti mustien joutsenten aika. Kimmo sairastui syöpään, ja Hilkasta tuli miehensä omaishoitaja. Alkoi viiden vuoden taistelu, joka lopulta päättyisi Huittisten terveyskeskuksen vuodeosastolle.

”Se oli henkisesti ja ruumiillisesti todella vaikeaa aikaa”, Hilkka muistelee vuosia miehensä omaishoitajana.

Vaikeinta oli jatkuva kuolemanpelko, hän sanoo.

”Miten koskaan tulisin selviämään siitä, jos joutuisin luopumaan miehestä, jonka kanssa olin ollut yli 40 vuotta naimisissa.”

Lopulta Kimmo meni huonoon kuntoon, eikä kotona enää pärjätty. Hilkan mielessä olivat erään ystävän sanat.

”Tulet vielä pyytämään, että Taivaan Isä tulee ja ottaa hänet pois”.

Ja niin siinä kävi.

”Suurinta rakkautta voi olla myös toive siitä, että toinen pääsee pois”, Hilkka hiljenee.

Kyyneleet täyttävät silmäkulmat.

Lopulta vampulalaisen maatalon vanhin poika, Hilkan aviomies ja kahden lapsen isä, Kimmo Haapaniemi nukkui pois 63-vuotiaana elokuussa 2013.

Vuodeosaston huoneessa Hilkka kömpi viereiselle sängylle ja nukahti hetkeksi.

”Kaiken mitä voin, olin tehnyt hänen hyväkseen.”

Pojat jäivät vuoteen viereen hiljenemään. Helpotus täytti huoneen. Viisi ja puolivuotinen taistelu oli nyt ohi.

Juurikaspeltoa Haapaniemessä on noin 50 hehtaarin verran. Kuva: Pasi Leino

Suruaika jäi kolmea päivää vaille vuoden, kun Hilkka oli lähtemässä kauppareissulle ja sattui paikalle auton ajaessa ojaan läheisellä maantiellä. Auto ja matkustajat olivat kunnossa, mutta auto piti saada takaisin tielle.

”Sanoin, että minulla poika jäi traktorin kanssa pihaan ja hän voi tulla vetämään”, Hilkka sanoo. Kuski taas sanoi, että hälyttää paikalle myös appiukkonsa, Esa Lindroosin.

Esa tuli paikalle, ja Hilkka tunnisti hänet heti. Se oli sama poika, jonka kanssa Hilkka oli lapsuudessaan viettänyt hikisiä päiviä juurikaspellolla Köyliössä.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin tiet kohtasivat vampulalaisen maantien reunalla.

”Taisimme molemmat olla noin kymmenen vanhoja, kun olimme Köyliössä lapsina samalla juurikasmaalla.”

Auto saatiin ylös. Myöhemmin Esa soitti Hilkalle.

”Kun ette mitään palkkaa ottaneet, veisin sinut syömään tai kahville kiitokseksi”, Esa kysyi.

”Kuten näit, ruokaa olen saanut ja kahviakaan en juo, mutta mennään mustikkametsään. Sinne haluaisin enkä uskalla yksin susien takia mennä”, Hilkka vastasi.

Ja sitten se oli menoa. Pari kihlautui samana vuonna.

Toinenkin, heille tuntemattomampi yhteys heillä kuitenkin oli.

Haapaniemen tilalta oli jo vuosikymmenten ajan viety sokerijuurikasta Lännen tehtaille Säkylään. Tilalla niitä nosteli Hilkka perheineen tietämättään, että toisessa päässä niitä vastassa oli Esa. Pari naureskelee asialle aina toisinaan.

Keskustelu rönsyilee välillä myös Kimmoon. Esa ymmärtää.

Hilkka Haapaniemi ja Esa Lindroos auttavat syksyisin perunannostoissa. Molemmat ovat kuitenkin jo jääneet eläkkeelle. Kuva: Pasi Leino

Nykyisin maatilalla sokerijuurikasta, tärkkelysperunaa ja puhdaskauraa viljellään kutakin noin 50 hehtaarin verran. Metsääkin on. Hilkan pojat Jari ja Jouni tekevät pääosin tilan työt.

Entäs heidän jälkeensä, on vielä avoin kysymys. Kolme lastenlasta ovat vielä nuoria, 2000-luvulla syntyneitä. Uskoa on, että heistä jatkaja löytyisi, mutta maailma on muuttunut.

Luopuminen siitä, mitä vanhemmat ja heidän vanhempansa ovat rakentaneet, voi olla monissa kodeissa vaikea ja kipeäkin asia.

Suomessa lopettaa joka päivä keskimäärin kolme maatilaa. Vihreän värinen maatalo Vampulassa ei siis liene ainoa laatuaan, jossa mielessä käy luopumisen tuska. Haapaniemen kaltaiset talot kätkevät sisäänsä vuosikymmenten työn ja identiteetin.

”Nuoret näkevät sen, että tälläiselläkin tilalla työnteko on jatkuvaa ja tulos on heikkoa. He näkevät, että palkkatöissä on säännöllinen työaika, varma palkka ja vapaa-aikaa. Se ei välttämättä houkuta nuoria alalle. Tämä on kutsumusammatti”, Hilkka sanoo.

Kimmon viimeisiä toiveita oli, että jatkaja tilalle löytyisi. Hilkka laskee uskonsa kolmen lastenlapsen varaan. Heistä joku tai he yhdessä voisivat jatkaa tilan työtä.

Hän kuitenkin tietää, että se ei ole varmaa. Ei ainakaan yhtä varmaa kuin ennen vanhaan.

”Luotan siihen, että heistä löytyisi maauskoa jatkamaan.”