"Anna anteeksi ettei sinusta tullutkaan äitiä" – valokuvaaja ikuisti lapsettomien tarinoita

Raisa Kyllikki Ranta sai esikoisensa kahden vuoden odotuksen ja yhden keskenmenon jälkeen. Hän toivoo, että lapsettomuudesta ja keskenmenoista keskusteltaisiin avoimemmin, sillä moni liittää niihin edelleen häpeän tunteen. 

1 häälahjaksi saatu vauvantossupari. 1 avioero. 1 avoero. 2 endometrioosileikkausta. 32 raskaustestiä. 4 keskenmenoa. 22 runoa lapsettomuudesta. 1 upea elämä. 0 lasta.

Yksinkertaiset listat kirjan sivuilla kertovat viisi tarinaa, jotka alkavat kaikki samalla tavalla: tyhjästä sylistä. Aikaa kuluu, mutta viivat eivät piirry testin pintaan, lapsi ei liikahtele kohdussa.

Nämä toivon ja surun aallokot vellovat valokuvaaja Raisa Kyllikki Rannan tuoreessa Odotus-valokuvakirjassa. Viiden vuoden ajan hän kuvasi viittä naista, joiden toiveet lapsesta eivät näyttäneet toteutuvan.

Pahimmillaan keskustellaan siitä kenellä on oikeus surra ja kuka on oikeasti lapseton.

"Suru ei jalosta minua. Suru on vain sitä, että pidättää koko ajan itkua ja väsyttää sillä leukaperänsä." – Noora

Vuonna 2008 Ranta oli 29-vuotias ja suunnitteli perheen perustamista miehensä kanssa. Hän myös kuuli isänsä sairastuneen syöpään.

"Tiesimme että hän ei parane, mutta meillä ei ollut mitään tietoa, kauanko elinaikaa oli."

Ranta yritti miehensä kanssa kaksi vuotta saada lasta. Kun raskaustesti näytti positiivista tulosta, hän kertoi asiasta jo varhain vanhemmilleen. Sitten viikon 12 ultrassa selvisi, että raskaus oli mennyt kesken.

"Siinä oli vuosi, jonka aikana tajusin kuinka iso asia vaikka suvun jatkaminen on. Jäänkö minä tähän keskelle ainoaksi? Isä kuolee, enkä saakaan lasta?"

Rannan isän voimat ehtyivät. Tämän viimeisinä elinviikkoina Ranta tunsi jo liikkeet vatsassaan. Isä kuoli kesän korvilla, Rannan esikoistytär syntyi marraskuussa.

"Silloin tuli selväksi, että lapsia ei tehdä tai saada noin vain."

Kati ei halunnut kahteen vuoteen tulla kuvattavaksi Kallion kirkon puistotielle, jonka oli valinnut lapsettomuudestaan kertovakseen paikaksi. "Puisto sai olla tyhjä, koska minäkin olin", hän kertoo kirjassa. (Kuva: Raisa Kyllikki Ranta) 

"Saatan itkeä Tiimarissa sen hyllyn kohdalla, jossa on kaikenlaista rekvisiittaa lasten syntymäpäiville, pillejä ja yllätyspusseja." – Kati

Noiden kahden vuoden aikana Rannan silmät aukesivat lapsettomuudelle. Sitä oli kaikkialla, mutta siitä ei juuri puhuta.

Hän yritti taltioida jo omaa odotusprosessiaan, mutta siihen ei riittänyt energiaa. Niinpä syksyllä 2011 palatessaan äitiyslomalta töihin, hän päätti alkaa käsitellä asiaa dokumentaarisen valokuvan keinoin.

Valokuvattavat naiset Ranta löysi projektiinsa Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n kautta. Hän kävi yhdistyksen vertaistukiryhmissä ja laittoi ilmoituksen sen julkaisemaan lehteen. Hän löysi Nooran, Kaisan, Marian, Katrin ja Katin.

"He lähtivät mukaan jokainen omasta tarpeestaan."

Luottamusta lähdettiin rakentamaan hiljalleen. Aina ennen kuin Ranta kaivoi kameransa esille, hän keskusteli kuvattavien kanssa ainakin tunnin siitä missä nyt mennään.

Ranta kuvasi naisia näille tärkeissä paikoissa yhdeksän kuukauden välein. Vuodet ja vuodenajat vaihtuvat kuvissa, samoin tunnelmat ja välillä kuvattava kokoonpanokin.

Vuonna 2012, valokuvausprojektin ollessa vasta alkuvaiheessa, Ranta huomasi odottavansa toista lastaan. Uutisen kertominen kuvattaville oli Rannalle vaikeaa.

"Lapsettomuus rikkoo pahimmillaan hyviäkin ystävyyksiä. Luulin että tietäisin miten asiasta pitäisi keskustella, mutta lopulta kerroin raskaudestani sähköpostilla."

Naiset tiesivät Rannan esikoisesta, mutta valokuvaajan näkeminen raskaana oli aivan eri asia.

"Aloin miettiä onko minulla oikeutusta jatkaa lapsettomuuteen liittyvää projektia. Olin vaatimassa pääsyä heidän elämäänsä raskaana, oikein huutomerkkinä sille kaikelle."

Yksi naisista tunnusti myöhemmin olleensa vihainen Rannalle, huutaneensakin kotona. Puolen vuoden kuluttua hän halusi kuitenkin nähdä valokuvaajan molemmat lapset.

"Vieraita oli noin sata, ylläni itse ommeltu hääpuku. Silloin päätimme, että haluamme tulla äidiksi ja isäksi. Emme tulleet. Hääpäivästä tuli lapsettomuuden vuosipäivä", kertoo Noora ajatuksistaan häidensä juhlapaikalla taidekeskus Purnussa Odotus-kirjassa. (Kuva: Raisa Kyllikki Ranta) 

"Lapsettomuuden kokemuksessa on vaikeinta, ettei tiedä, koska se päättyy. Ensi vuonna? Viiden vuoden kuluttua? Ei koskaan? Me odotimme neljä vuotta."– Katri

Viiden vuoden aikana ehtii tapahtua paljon. Toivo ja suru aaltoilivat. Maria erosi miehestään, joka kertoi sittemmin löytäneensä tyttöystävän, joka oli raskaana. Oli alkaneita raskauksia, päättyneitä raskauksia.

Iloisiakin asioita tapahtui. Adoptioprosessit etenivät, uskallettiin antaa anteeksi. Katri huomasi olevansa raskaana jo aivan yhteisen kuvausmatkan alussa. Ensimmäisessä kuvassa raskausvatsan näkee siristelemällä, toisessa kuvassa hänen sylissään venkoilee jo pienokainen paksussa haalarissa.

Projektin alussa Ranta päätti, että kuvia otettaisiin viiden vuoden ajan. Siihen hän lopettaisi, tarinoille ei lähdettäisi hakemaan kliseistä lopetusta.

"Aloin kuvata päivänä jolloin kohtasimme, ja sille piti asettaa loppu. Aluksi se tuntui aika väkivaltaiselta. Voinko minä päättää viiden ihmisen tarinassa, että tähän me vedämme viivan?"

Myöhemmin kuvia katsellessaan Ranta huomasi tehneensä oikean valinnan. Kirjan julkaisunkin jälkeen elämät jatkuvat, tarinat etenevät. Lehtiartikkeleihin maalatut onnelliset loput eivät edes usein lohduta lapsettomuudesta kärsiviä, päinvastoin.

"Ihmisten puheissa elää paljon lapsettomuuteen liittyviä ihmetarinoita. Että pariskunta sai adoptiolapsen ja rentoutui niin, että heti tuli oma. Opin, että nämä tarinat eivät helpota."

Toisaalta Kaisa sai huomata odottavansa poikaa pian sen jälkeen kun he olivat palanneet adoptoimansa tyttären kanssa kotiin. Sillä vaikka elämä on epäreilua, se on joskus myös kuin ihmetarina.

"Nyt mietin, miksi ihmisille on luotu lapsikuume. Kun ei ole keinoa, millä sen saisi pois. Eihän kukaan halua olla hullu. Lopulta kuume meni ohi", kertoo Maria kuvaprojektin lopulla. (Kuva: Raisa Kyllikki Ranta) 

"Taas joku kiilasi äidiksi tulemisen jonossa ohi. Ei edes tuntenut miestään, kun me aloimme yrittää raskautta. Nyt heillä on vauva ja toinenkin. Epäreilua." – Kaisa

Ranta on omistanut kirjansa tahattomasti lapsettomille. Sellaisille, joita hän on kirjaansa kuvannut, mutta myös monille muille. Rannan kirjan päähenkilöt ovat heterosuhteessa eläviä naisia, joiden lapsettomuus johtui enemmän tai vähemmän biologisista syistä.

Lukemattomat muutkin asiat voivat olla tahattoman lapsettomuuden taustalla. Samaa sukupuolta olevien parien lapsenhankinta ei ole ongelmatonta, eivätkä kaikki välttämättä löydä kumppania, jonka kanssa perheen perustaminen luonnistuisi.

Ranta yllättyi siitä, kuinka suuri osa Lapsettomien yhdistyksen toimintaan hakeutuvista on heteropareja, joiden lapsettomuus johtuu biologisista syistä. Omat tukiryhmänsä on niin lahjasoluja kuin adoptiolasta odottaville.

"Se maailma on todella kapeisiin karsinoihin jakamista. Kuvattavilta opin, että pahimmillaan keskustellaan siitä kenellä on oikeus surra ja kuka on oikeasti lapseton."

Ilmeisesti eri vaiheessa tai eri syistä lapsettomuutta kokevien on vaikeaa jakaa tunteitaan toisilleen, päätteli Ranta. Entä miten se vaikuttaa hänen kirjansa vastaanottoon?

"Löytääkö vaikka lapsista haaveileva sinkkumies samaistumispintaa tästä kirjasta? Kyse on kuitenkin osattomuuden tunteesta, surusta ja vähän vihasta ja toivostakin. Onko kokemus samantyyppinen?"

Tapaamisissaan Rannan kanssa naiset saivat katsella vanhoja kuvia ja tehdä niille mitä halusivat. Noora leikkasi valokuvasta palan pois oman vatsansa kohdalta kohdunpoistonsa jälkeen. (Kuva: Raisa Kyllikki Ranta) 

Sunnuntai on monessa kodissa lohduton päivä. Aivan kuten joulu tai isänpäiväkin. Sunnuntaina Suomi liputtaa äitien kunniaksi, mutta omaan sänkyyn ei kukaan tuo pienin käsin askarreltua korttia.

Äitienpäivän aattona vietetään lapsettomien lauantaita. Tyhjän sylin päivää.

"Anna anteeksi ettei sinusta tullutkaan äitiä. Että lopetin kaiken ajoissa ennen kuin sinusta ehti tulla ihmisraunio." – Maria

Lainaukset ovat Raisa Kyllikki Rannan kirjasta Odotus. Tekstit on toimittanut Anna Pihlajaniemi, ja sen on julkaissut Musta Taide, Maahenki.