Maatilalta toiveammattiinsa ponnistanut opettaja painottaa lapsille sinnikkyyden tärkeyttä – ”Eivät kivet ja hukkakauratkaan pelloilta ruikuttamalla nousseet”

Opettaja Hanna Yli-Mattila toivoo, että vanhemmat uskaltaisivat asettaa lapsilleen rajoja, sillä lasten ei ole helppoa kasvaa kovassa ja kilpailuhenkisessä maailmassa.  Kuva: Juha Sinisalo

Haaveiden voima on ihmeellinen, mutta joskus vasta pieni sivupolku vie perille. Euralainen Hanna Yli-Mattila haaveili jo lapsena opettajan urasta, mutta teinivuosina mieleen hiipi epäilys.

2000- ja 2010-lukujen vaihteessa sosiaalinen media ja älypuhelimet muuttivat ihmiset ruutua tuijottaviksi zombeiksi samalla kun ihmiskuntaa ravisteli finanssikriisi ja maapallo tuntui muutenkin olevan liekeissä monin tavoin.

Hanna Yli-Mattila, tai tuolloin vielä sukunimeltään Juusela, pääsi ylioppilaaksi Euran lukiosta vuonna 2012 ja totesi, ettei keskellä maailman myllerrystä kannata ainakaan opettajaksi ryhtyä.

Hän pääsi Turun ammattikorkeakouluun opiskelemaan tuotantotaloutta, mutta kävi sitä ennen työskentelemässä pienen pätkän koulunkäynninohjaajana kotikuntansa erityiskoulussa. Jo siinä vaiheessa mielessä pyöri ajatus, onko insinööriksi kouluttautuminen kuitenkaan hänen juttunsa.

Ei ollut, se kävi Yli-Mattilan ensimmäisenä opiskeluvuonna selväksi. Hän päätti tehdä lapsuuden unelma-ammatista todellisuutta ja hakea Turun yliopiston opettajankoulutuslaitokselle.

Opinahjon ovet aukenivat, ja siitä asti hän on kokenut olevansa juuri oikealla polulla.

Yli-Mattila sai maisterinpaperit viiden vuoden opiskelun jälkeen. Hän työskenteli vastavalmistuneena kotikuntansa Euran eri kouluissa ja sai vuonna 2020 viran Kauttuan koulusta, niinikään Eurasta.

”Juureni ovat niin syvällä täällä Satakunnan mullassa, että tänne oli tarkoituskin palata.”

Kun työskentelee vajaan 12 000 asukkaan kunnassa ja samoissa ympyröissä, joissa on itsekin kasvanut, tuntee väkisinkin melkein kaikki vastaantulijat. Yli-Mattilan mukaan siinä on puolensa ja puolensa, mutta vaaka kallistuu myönteisen puolelle.

Maaseutukunnan taajama on siitä loistava ympäristö, että kaikki on lähellä. Metsään on matkaa kivenheitto, järvelle ja uimahallille pari kilometriä. Liikkumiseen ei siis kulu aikaa, eikä esimerkiksi ympäristöopin aiheita tarvitse päntätä pelkkien kuvien perusteella.

Kun ihmiset ovat toisilleen tuttuja, vaikeistakin tilanteista selviää keskustelemalla. Opettajana hän kokee, että vanhemmat ovat hänen kanssaan lähtökohtaisesti samalla puolella.

Joillain Yli-Mattilan opiskelukavereilla tunne saattaa olla toinen. Opettajan työ vesittyy, jos lapselle annetaan kotona jatkuvasti kuvaa siitä, että maikka on väärässä. Koululaisen on vaikea luottaa opettajaan tai toimia koulussa ohjeiden mukaan, jos koulu ja koti antavat päinvastaisen kuvan koulun tärkeydestä.

Opettajan työ on siitä veikeää, että lähes kaikilla on olevinaan siitä jonkinlainen käsitys. Valtaosalla käsitys on muodostunut omina kouluvuosina oppilaan näkökulmasta, vaikka opettajan työ on paljon muutakin kuin se, mitä koululainen pystyy näkemään.

”Ei se nyt ihan niin mene, että ope on töissä kello 9–13 ja siinä se. Pelkästään suunnitteluun ja kirjaamisiin menee valtavasti aikaa”, Yli-Mattila kuvailee.

Kuten Yli-Mattila teinivuosinaan uumoili, luokanopettajan työ on ihan jotain muuta kuin hänen alakouluvuosinaan vuosituhannen alussa. Kaikille lapsille ei ole itsestään selvää, että aikuisen ohjeen mukaan toimitaan.

”Opettajan rooli ei enää ole sellainen, että kaikki menee ykkösellä perille.”

Etenkin uraansa aloittelevan opettajan onkin tärkeää kehittää itselleen toimivat työtavat, Yli-Mattila vinkkaa. Hänellä itsellään on tapana pitää uuden luokan kanssa aluksi tiukkaa kuria, jotta meno ei äidy heti alkuunsa villiksi.

Rajojen asettaminen ja noudattaminen myös antaa kaikille mahdollisuuden oppia ja opiskella turvallisessa tilassa.

Kotiseutu Eurassa Satakunnan eteläosassa kutsui Hanna Yli-Mattilaa takaisin heti yliopisto-opintojen jälkeen.  Kuva: Juha Sinisalo

Yksi viime vuoden lopun suurista puheenaiheista koski Suomen Pisa-tulosten laskua. Pisa (Programme for International Student Assessment) on tutkimusohjelma koulutuksen tilasta eri maissa, ja tällä vuosituhannella se on toteutettu kolmen vuoden välein.

Tutkimukseen osallistujat ovat 15-vuotiaita, ja vuoden 2022 tutkimukseen osallistui 81 maata tai aluetta ympäri maailmaa. Vuosituhannen alussa suomalaiset olivat tutkimuksen mitalisijoilla, mutta nykyään sijoitus on pudonnut kärkikahinoista sijojen 10–20 tienoille tutkimuksen eri osa-alueilla.

Yli-Mattilan mukaan Pisa-pudotus ei herättänyt opettajissa hämmästystä, sillä opetusalan ammattilaiset ovat tienneet koulun kipupisteet jo kauan.

”Olemme käyneet esimerkiksi älylaitteisiin liittyvät keskustelut jo aikoja sitten, mutta nyt aiheeseen taidettiin havahtua yhteiskunnan tasolla”, Yli-Mattila kuvailee.

Erilaiset älylaitteet ovat syystäkin koukuttavia, sillä niiden avulla on mahdollista katsoa, pelata ja kuluttaa milloin tahansa, ja uutta virikettä ilmestyy verkkokalvoille jatkuvana syöttönä.

Koululaisten ruutuaika on kuitenkin heijastuma aikuisten maailmasta, sillä jos aikuisetkin katsovat silmät killillään ruutuja ja kunnat ostavat kouluihin mieluummin digitaalisia kuin paperisia oppikirjoja, onko ihme, että ruudut houkuttavat myös nuorta polvea.

Yli-Mattilan mukaan ongelman ydin ei ole älylaite itsessään, vaan se, mistä sen laitteen käyttö on pois: viettääkö perhe aikaa yhdessä ja onko lapsella aikaa myös lukemiselle ja ulkoilulle?

Kaiken tämän takana piilee vielä sellainenkin kysymys, ymmärtääkö kasvava lapsi tai nuori, että oikeassa elämässä kaikki ei tapahdu yhdellä klikkauksella.

”Mielestäni sinnikkyyden puute on nykyajan suurimpia ongelmia koulussa. Yksi jos toinenkin lapsi toteaa, että en osaa eikä kannata edes yrittää”, Yli-Mattila pohtii.

Hänellä on tapana painottaa koululaisille, että koulu on koululaisten työtä. Kenenkään työ, tai elämä ylipäätään, ei ole pelkkää juhlaa, joten sinnikkyys on erittäin tärkeä taito.

Työnteon kulttuuri tuli Yli-Mattilalle itselleen tutuksi jo lapsuudessa maatilalla. Vanhempien ja neljän sisaruksen lisäksi samalla tilalla asuivat isovanhemmat, ja puuhaa riitti kaikille käsipareille.

”Eihän kivien tai hukkakaurojen kerääminen pellolta ollut hauskinta ajanvietettä, mutta eivät ne maasta ruikuttamalla nousseet.”

Hanna Yli-Mattilasta tuli käsityöihminen mummunsa opastuksella. Nykyään hänen käsissään syntyy esimerkiksi kirjoneuleita. Kuva: Juha Sinisalo

Hanna Yli-Mattilalla on nykyään sellainen tunne, että elämä on vienyt hänet juuri oikeaan paikkaan. Hän asuu kotiseudullaan yhdessä aviomiehensä Joonas Yli-Mattilan ja pariskunnan tyttären Aino Yli-Mattilan kanssa. Pieni ihminen täyttää vanhempiensa vapaa-ajan ja kulkee mukana esimerkiksi metsäretkillä.

Tulevaisuudessa Hanna Yli-Mattila toivoo voivansa kehittyä työssään entisestään. Ennusmerkit vaikuttavat lupaavilta, sillä hänellä on työparinaan kokenut opettaja, joka jakaa kokemustaan mielellään mutta innostuu myös uudesta.

”Minulla on tunne, että olen löytänyt paikkani maailmassa”, Yli-Mattila tiivistää.