Rauhanturvaajaa arvostettu vuosikymmenien aikana ei tavoin - Valiolla riitti "kättä päälle"

Kashmirin alue ja Kypros ovat paikat, joissa suomalaisia rauhanturvaajia on kautta aikain työskennellyt pisimpään. Kartan maittainen laskelma perustuu Perinneyhdistys Kuneitran Kojoottien kirjaan Alhaalla 1 sekä helmikuussa ilmestyvän 2-osan sisällysluetteloon. Kartan lisäksi siviilikriisinhallinta on vienyt suomalaisia noin 40 maahan. Kuva: Jukka Pasonen, Kaijaleena Runsten

Rauhanturvaamistehtävät eivät olleet alkuvuosikymmeninä pelkästään hyödyksi edes kotimaan upseeriputkessa palvelleille.

"Tuntuma oli, että `aa, sinne YK-tehtäviin. Kaveri meni ja tuli´. Kuitenkin se on lähimmäs, mitä pääsee sodankaltaista tilannetta", Kari Sainio kuvaa. Sainio on työskennellyt eri operaatioissa neljällä vuosikymmenellä ja kuuluu nykyisin Puolustusvoimien kansainvälisen keskuksen (Fincent) kouluttajapooliin.

Jorma Korhonen arvioi, ettei kysymys ollut arvostuksen puutteesta. "Ehkä enemmän kateudesta. Enemmän sinne oli koko ajan pyrkijöitä kuin pääsi."

Korhonen lähti ensimmäisen kerran Kyprokselle vuonna 1966. Koska Pääesikunnasta eläköidyttiin 1980-luvulla 45:na, hän löysi sen jälkeen töitä Valion pääkonttorissa Helsingissä kiinteistöhallinnossa. Pian aloituksen jälkeen tuli vielä kysely lähteä Golanille.

"Ei silloin tunnettu mitään virkavapaita. Niinpä sanoin itseni irti. `Tulisitko sitten varmasti takaisin?´ kysyi silloinen esimies. Lyötiin kättä päälle."

Jyri Haimakainen, joka on palvellut kymmenen vuoden sisään neljä eri kertaa, kertoo, että suoraa ammattihyötyä komennuksista ei ole ollut. ”Mutta aina oon sopuisasti lähtenyt ja palannut. Heti olen päässyt (kotiin palattua) töihin.”

Kari Sainion mukaan armeijan puolella kansainvälisen kriisinhallinnan luonne muuttui myös kotimaassa lopullisesti vuosituhannen vaihteessa, kun operaatioiden suunnittelu siirtyi puolustusministeriöltä Puolustusvoimille.

"Sieltä saatuja oppeja on ruvettu hyödyntämään enemmän kotimaan puolustukseen. Osaamismielessä kansainvälisyys on nykyisin (upseerien tehtävissä) kaikkialla."

Halu oppia elämänmenosta muuallakin kuin kotimaassa on leimannut rauhanturvaamistehtäviin lähtijöitä läpi vuosikymmenten. Se ei ole muuttunut, vaikka sodankäynti on muuttunut 60 vuodessa naapurimaiden keskinäisistä selkkauksista sisällissodan kaltaisiin kriisipesäkkeisiin.

"Kun oli aina kiinnostanut nämä tehtävät, halusin nähdä niitä käytännössä. Joka reissu on ollut hyvä, niin miksei lähtisi uudestaan?" kuvailee varusmiehenä kansainvälisen koulutuksen saanut Jyri Haimakainen.

"Sitä haluaa tehdä pienen palan toisten auttamiseksi. Se ei konkretisoidu yhden ihmisen kannalta vaan joukkona toimien", summaa puolestaan Mari Vainio-Kaila, joka on tällä vuosituhannella kiertänyt Kosovon ja Afganistanin kautta takaisin kotiseudulleen Varsinais-Suomeen poliisiksi.

"On totta, että palkka oli silloin hyvä ja että näki maailmaa. Mutta tuli myös esiin, että tämä on tärkeä tehtävä", kokemuksen pukee sanoiksi Jorma Reinimaa.

Hän on yksi vielä elossa olevista , joulukuussa 1956 Egyptiin lähteneistä miehistä - legendaarisen YKSK:n, YK:n Suomen komppanian jäsen.

Reinimaa on koonnut vuosien saatossa muiden turvaajien kokemuksia artikkeleiksi. Lisäksi vuonna 2006 ilmestynyt tietokirja "YK-kenraalin puumiekka" kertoo YKSK:n historian.

Suomalaisiin kriisinhallintatehtäviin osallistuvien kokemuksia on luettavissa perjantaina ilmestyvästä MT:stä.

Lue myös:

Kriisinhallintatehtävissä mitataan erilaisen kulttuurin sietoa - se ei tarkoita, että kaiken hyväksyy