Perjantaivieras Perikuntien talot
Jokainen maalla asuva voisi heti luetella kotikylästään kohtuullisen määrän niin sanottuja tyhjillään olevia perikuntien taloja. Paikallisesti usein tiedetään tai ollaan tietävinään syykin siihen, miksi talo tönöttää satunnaisessa sukulaiskäytössä vailla vakituista asujaa.
Yksi yleisimmistä syistä on perillisten riitaisuus. Jostain syystä ihmisten väleissä on sitä sihkua, tuota epämääräistä kemiallista yhdistettä, joka myrkyttää ihmissuhteet kateudella, kylmyydellä ja epäoikeudenmukaisen kohtelun kokemuksella. Riittää, että yhdelläkin perillisistä on tämä kokemus, niin asioista sopiminen käy mahdottomaksi.
Ovatko vanhemmat ehkä suosineet jotakuta? Onko jonkun ilmaiseksi tekemä työpanos nollattu perintöä jaettaessa? Onko paikan myynnistä epärealistisia hintaodotuksia? Kokeeko joku entisen kotitalonsa ikään kuin puoli-ilmaiseksi kesämökiksi? Asuuko joku kaukana Australiassa tai Kanadassa?
Yhtä usein perikunnan pystyssä pitäminen perustuu myönteiseen yhteenkuulumisen tunteeseen: tämähän on ollut meille kaikille meidän talo – pidetään se siis jatkossakin sellaisena. Ajatellaan, että on hyvä, kun on joku asia, joka yhdistää. Luodaan yhteinen pankkitili kustannusten kattamiseksi, sovitaan viikot, jolloin kukin voi perheineen käydä vanhalla kotipaikalla.
Mutta kuka leikkaa pihanurmen, kuka leikkaa omenapuut, kuka maalaa talon seinät? Kuka saa poimia omenat ja marjat? Kuka tyhjentää putkistot vedestä ja kytkee taas keväällä?
Perillisten elämä on toisaalla. Aikaa talolla kuluu vuosi vuodelta vähemmän. Mummon ja vaarin muisto haipuu. Perheiden lapset kapinoivat joutuessaan perikunnan työleirille. Talo vaatisi kipeästi uusia investointeja, eikä sen kylmänä pitäminen paranna asiaa. Taloon tulee homeen haju, ja kutsumaton luonto alkaa levittäytyä entiseen keittiöön. Jos vielä kymmenen vuotta vitkutellaan, on talo menetetty. Huono omatunto autiosta, kosteuden yhä enemmän valtaamasta talosta estää perillisten loputkin käynnit.
Siellä se nököttää tyhjillään, kunnes myrsky repii katon pellit ja lopullinen tuhoutuminen alkaa. Tässä vaiheessa talo on jo asumiskelvoton ja rakennuksen markkina-arvo on nolla.
Jaettu vastuu tarkoittaa usein, että kellään ei ole vastuuta.
Maaseudun tulevien mahdollisuuksien kannalta olisi tärkeää pitää jokainen asuttu talo jatkossakin asuttuna. Se tarkoittaa, että perikunnat sopisivat ajoissa yksissä tuumin siitä, kuka saa tai ottaa talon vastuulleen. Kun joku omistaa talon, hän myös huolehtii siitä, korjaa sitä ja pitää sitä kunnossa. Jos tuo yksi perillinen tulee toisiin ajatuksiin, hän pystyy myymään talon eteenpäin: joko paluumuuttajalle, eläkeläiselle, lapsenlapselle tai jollekulle lapsiperheelle. Joka tapauksessa talo saa rutkasti uusia vuosia.
Jotta maaseutu kehittyisi, valtion pitäisi kylmästi päättää, että perikuntana keplottelemiselle on takaraja: kolme, viisi tai seitsemän vuotta. Tätä viestiä pitäisi voida tehostaa veroseuraamuksin. Eri asia on, että perillisten pitää voida hoitaa perintömetsäänsä yhteisenä sukumetsänä, esimerkiksi yhteismetsäperiaatteella. Metsä ei mene pilalle ja sinne suostuvat lapsenlapsetkin tulemaan.
On muitakin ratkaisuja. Kävin kesällä talossa, jonka on ottanut vastuulleen metsästysosuuskunta. Kukin metsästystä harrastava vastaa yhden huoneen osalta talon kunnossapitokustannuksista. Näin kukin metsästäjä saa käydä paikalla milloin mielii. Ja mikä tärkeintä, talo säilyy asuttavana.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
