Kuinka ruma viherkasvin on oltava, että sen raaskii heittää kompostiin?

Saniainen on yksi kasveista, jotka ovat hoidossani kaljuuntuneet täysin lehdettömiksi. Silloin niistä luopuminen on onnistunut. 

Lukemisto|Koti

9.4.202317:30

Kolumni

Terhi Pape-Mustonen

Karsin tänä talvena viherkasvejani ja luovuin monesta vanhasta kaverista, kun ne adoptoitiin uusiin koteihin. Yhdestä en päässyt eroon: ränsistynyttä huonekuustani ei halunnut kukaan. Yritin tsempata itseni heittämään sen kompostiin mutta en pystynyt.

Huonekuuselle ei ole hyvää, viileää talvetuspaikkaa. Se on kärsinyt vähäisen valon ja liian lämpimän ilman yhdistelmästä ja tiputellut havujaan.

Tänä talvena tilanne näyttää jo paremmalta: kasvivalo on saanut kuusen kasvattamaan uutta latvaa ja versoja oksien kärkiin.

Jotenkin sitkeä kuusi on hellyyttävä ja sen muotokieli tuo kotiin metsän tuntua. Ratkaisin tilanteen vaihtamalla kuusen mullat ja istuttamalla sen seuraksi kirjolehden ja vaahtera-aulion.

Molemmat ovat nopeasti kasvavia ja helposti lisättäviä, joten leikkailen niitä tarpeen mukaan reilulla kädellä.

Nyt asetelma on kuin metsän mätäs. Se ilahduttaa työpöydälläni joka päivä.

Syy viherkasvien karsimiseen on tilan puute. Tyhjää tilaa ei juuri ole. Tasot keräävät lasten pikkutavaroita, joten olen yrittänyt minimoida niiden määrän ja laittaa kasveja kukkapöytien sijaan mahdollisimman paljon amppeleihin.

Kasvivalot voisivat ratkaista tätäkin pulmaa. Jos jaksaisi, niiden avulla saisi kasveja esimerkiksi ikkunattomaan kylpyhuoneeseen.

Toinen kasvi, josta luopuminen ei onnistunut, olivat vuosikausia sitten säästämäni amarylliksenä tunnetun ritarinkukan sipulit. Ne kukkivat hienosti, mutta ovat muina aikoina huonekasveina melko mitättömiä.

Olisi aika paljon helpompaa, jos osaisin suhtautua huonekasveihin järkevästi ja suunnitelmallisesti. Sen sijaan kasveista tulee läheisiä ja usein sitä läheisempiä, mitä heikommin ne menestyvät.

Kun kasvin saa pelastettua kuoleman partaalta, on siitä sen jälkeen melkein mahdoton luopua.