Lapsen mielessä se oli teräksenharmaa ja uhkaava – toisaalta iskelmien sanoittajat käyttävät sielua huolettomasti
Sanojen omaksuminen, niiden aktiivinen ajattelu on paitsi inhimillisen toiminnan sisintä, myös viihdyttävää. Mistä kieleniloa voi oppia? Mistä löytää uusia sanoja?19.2.202309:00
Kertoipa eräs tuttavani muiston nuoruusvuosiltaan. Silloin käytiin vielä kansakoulua ja pyrittiin tenttimällä sieltä oppikouluun. Äidinkielen kokeessa piti selittää sanoja.
Välitunnilla poikien kesken oli keskusteltu sitten vastauksista – mitä ihmettä se siimes esimerkiksi tarkoitti. Päätyivät siihen, että sen täytyy olla kodinkone.
Siemens voi olla nykyaikuisellekin tutumpi kuin siimes. Ei ole helppoa selittää omin sanoin, mitä siimes täsmälleen merkitsee, millaisessa yhteydessä sitä voisi käyttää.
Umpimetsässä ei olla siimeksessä. Ostoskeskuksen varjopuolella aurinkoa paossa ei sielläkään olla siimeksessä.
Saavut siimekseen vasta, kun astut lehdon hämyisistä huoneista valoisan pellon reunamille, olet itse vielä näkymättömissä, mutta voit lehvästön lävitse katsella maailman menoa, tarkkailla toisia. Olet piilossa, olet täpläturkkinen metsäkauriin vasa haavikon katveessa.
Johonkin tarpeeseen sanat syntyvät – ja tarpeen kadotessa ne katoavat vähitellen ihmisten muisteista. Siimes ei ole ilmiönä kadonnut, muttei ole enää monelle jokapäiväinenkään, niin kuin ei ole siivilävanu, kapiovakka tai sarkajakokaan. Piirtoheitin alkaa olla jo risukarhiin verrattavissa oleva sana (itse käyttäisin keskusteluissa tosin mielelläni risukarhi-sanaa #-merkin eli hashtagin sijaan, mutta kun meitä henkisesti kaksisataavuotiaita on niin vähän).
Joskus uusia tarpeita kuvaamaan voidaan ottaa ikivanha sana. Polku, ikkuna ja hiiri liisattiin tietotekniikassa pokkana aivan muihin merkityksiin – ja se on loistavaa!
Siimeksen sisarsana katveellekin on löytynyt uusi merkitys, kun ollaan puhelinverkkojen saavuttamattomissa.
Vaikka muodikas englanti houkuttelee jäljittelemään, meidän ei ole pakko sille suostua. Suomalaisilla kielenuudistajilla on ollut mainio pyrkimys löytää omankielinen sana moderneille keksinnöille. On monimuotoisuutta parhaimmillaan, että pienet kielet säilyvät elävinä ja ajassa kiinni olevina omin neuvoin. On itsestämme kiinni, otetaanko podcastin tilalle vaikka puhjelma, handsfreen sijaan kuulokeluuri, whataboutismin tilalle muttaentästämättely. (Otettaiski!)
Kuinka moneen vivahteikasta sanavarastoa tarvitaankaan! Ihmisen elämä ei ole pelkkää aherrusta, toimeen, vesuriin ja varteen tarttumista. Se on myös kuvittelua, visiointia, vitsailua, runoilua, rakastamista, leikkimistä. Yritäpä niitä ilman kieltä!
Lapsen puheen kehityksen seuraaminen valaisee kielen ja ajattelun rakenteita. Mukulana käsitin jatkuvasti väärin merkityksiä. ”Veri on vettä sakeampaa” -sanomuksen ymmärsin liittyvän mehun laimentamiseen, ja punaviinimarjamehupullo puistatti kuin verenluovutuspussi.
Leipojan kädessä olevaa nuolijaa sanoin aina tainaksi. Vaikka nykyään kutsun kuuliaisesti sitä nuolijaksi, mielessäni se on yhäti taina. Mikä muukaan voisi taikinan kaapimiseen käytetyn esineen nimi olla?
Äitini muisti minun sanoneen pienenä viikatteesta ”sialu”. Yhteys on helppo nähdä: kuolemankuvastoissa ja vanhoissa taruissa huppupäinen tulee hakemaan ihmisrievulta hengen. Viikatteen terävyydestä piennarta niittävä isä muisti aina varoittaa. Sielun käsite oli mielessäni jotain teräksenharmaata ja uhkaavaa.
Iskelmän tekijät käyttelevät sielua huolettomasti. Sielu salamoi, sielu soi, sielu kaipaa ja sielu löytyy. Näppärä, sopivan väljä sana lempeilyyn.
Nykysuomen sanakirjassa (1951), sielu ymmärretään ”ihmisen tajuisesta, sielullisten toimintojen ja ilmiöiden ylläpitäjänä ja vaikuttajana olevasta aineettomasta puolesta, tav. käsitettynä itsenäiseksi olioksi, joka kuolemassa lähtee ruumiista.”
On vaikea löytää tuon kanssa sointuvaa riimiä. Sielu kehiin!
Sanojen omaksuminen, niiden aktiivinen ajattelu on paitsi inhimillisen toiminnan sisintä, myös viihdyttävää. Mistä kieleniloa voi oppia? Mistä löytää uusia sanoja?
Kaksisataavuotiaan elämänkokemuksella voin vakuuttaa, että somen hymiöt, kuvakkeet ja tanssivideot eivät sanataitoja kartuta. Kirjat, ystäväni, kirjat! Runot, novellit, romaanit, spektrumit, esseet!
Vielä kun löytäisi aikaa lukemiselle, huokaa hän. Voin antaa vinkin. Mielen rauha voisi olla yksi avain ajan löytymiselle. Äitivainaa oli imurointikeskeinen ihminen, niin kuin moni aikuinen.
Muistan elävästi hautausmaaleikkini, jonka olin rakentanut olohuoneen matolle. Saunalauteiden ylijäämäpalikoista olin tehnyt hautapaadet. Kirjoittanut jokaiseen vainajan nimen, kuolinajan ja -syyn, ylimmäksi saatesanat: ”Tähän kuoli…” Se leikki kuoli imuroimiseen, juuri siltä kohtaa piti imuroida, oitis! Miele hyrähti käyntiin.
Anna lapsen leikkiä. Anna lapsen lukea. Anna itsesi leikkiä ja lukea. Anna itsellesi sanoja. Anna itsellesi aikaa. Heitä hetkeksi hiiteen Samsungit, iPhonet, Nokiat, Siemensit ja Electroluxit. Jätä kotvaksi Miele rauhaan.
Kirjoittaja on Rauman Lapissa asuva kirjailija ja runoilija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
