Viherhuone alkaa lämmetä jo kevään korvalla isojen ikkunoiden ansiosta. Siltä avautuvat hienot maisemat Kitiselle, joka virtaa Porttipahdan tekoaltaan ja Kemijärven välillä. Kuva: Marja Seppälä
"Silmistä voi lukea fantasioita ja ehdotuksia” ‒ Atso Mikkola ryhtyi myyjäksi ja huomasi asiakkaiden katseissa merkityksiä
Atso Mikkola jätti potkujen jälkeen entisen uransa toimittajana ja palasi Lappiin 30 vuoden jälkeen. Uudessa työssään hän oivaltaa päivittäin myyjän näkökulmasta mielenkiintoisia asioita, joita asiakkaina harvoin tulee ajatelleeksi.
Kotimaisemiin Sodankylän Kersilöön muuttanut Atso Mikkoa asuu ukkinsa rakentamassa hirsitalossa, joka aikoinaan palveli myös kylän kouluna. Kuva: Marja SeppäläJono kiemurteli kassalle, ja Helsingin Kinopalatsin lipputiskin takana Atso Mikkola tajusi olevansa katseiden kohde. Silmistä saattoi lukea myös ehdotuksia ja fantasioita.
”Jokainen asiakaspalvelija on objekti. Hän on asiakasta varten: häntä voi pyytää ja hän tottelee. Asetelmasta syntyy itsestään myös eroottistakin latausta”.
Tämä oli asiakaspalvelun toinen suuri yllätys. Ensimmäinen oli, että asiakaspalvelu tuntui mahtavalta ja että se oli hänen juttunsa. Alun perin se ei ollut.
Edellisenä vuonna yt-kierros oli vienyt Mikkolalta työpaikan toimittajana, ja hän päätti kokeilla jotain muuta alaa. Myynnin asiakaspalvelutehtävät kiinnostivat, ja Sipilän hallituksen toteuttama muutosturva auttoi suorittamaan liiketoiminnan ammattitutkinnon.
Ensimmäinen työpaikka aukesi Finnkinon elokuvateatterissa Helsingissä vuonna 2019.
”Asiakkaalla ja myyjällä on muutaman minuutin pituinen suhde, mutta se on yhtä monimutkainen kuin romanssit päättymättömissä saippuasarjoissa. Siinä on hyväksikäyttöä, alistamista, toveruutta, leikkiä, hellyyttä ja välittämistä.”
Mikkolan mielestä hyvä myyjä kokee lämpöä jokaista kävijää kohtaan. Teeskentely ei kanna pitkälle. Jokaisessa asiakkaassa on ainakin jotain, josta voi oikeasti pitää.
”Myyjän pitää tietysti tuntea tuotteet ja osata työnsä, mutta silti ystävällisyyttä arvostetaan eniten.”
Sille on tilaus, sillä yksinäisyyttä on valtavasti yhtä lailla Helsingissä ja Sodankylässä.
”Asiakkaalle päivän paras hetki voi olla, kun joku kassalla katsoo silmiin ja puhuu muutakin kuin ne tavalliset fraasit.”
Toisinaan Mikkola kertoo mielikuvituksen lähtevän laukalle, kun hän näkee lompakosta vilahtavasta ajokortista asiakkaan nuoruudenkuvan.
”Mietin, millainen elämä heillä on ja miten he käyttävät tuotteita. Leipooko asiakas ehkä itse ostamistaan vehnäjauhoista? Onko ihminen onneton vai onnellinen ja millaisessa talossa hän asuu?”
Toisinaan palaset yhdistyvät jo kaupassa. Kaksi ihmistä voi mennä hyllyjen välissä omia reittejään ja maksaa kassalla erikseen tavaransa. Pakkausvaiheessa paljastuukin, että nämä ovat pariskunta.
Joskus aivan oudon näköinen asiakas alkaa kassalla jutella kuin vanhalle kaverille, ja lopulta hän paljastuukin sellaiseksi. Mikkola nimittäin kävi ala-asteen Kersilön kylässä ja yläasteen sekä lukion Sodankylän kirkonkylällä.
Ukin rakentama 74-vuotias hirsinen kotitalo Kersilössä jäi Mikkolalle, kun hänen äitinsä kuoli 2012. Jo sitä ennen mies vietti lähes kaikki lomansa Lapissa, joten siteet eivät katkenneet koskaan.
Paikka näyttää samalta kuin perhealbumin 1980-luvun valokuvissa, joissa kylän väki on kokoontunut tupailtaan talon pirttiin.
Ensimmäisinä vuosina keittiö meni uusiksi, ja joen suuntaan rakentui viherhuone. Kaksikerroksisen talon ensimmäisessä kerroksessa on keittiö, tupa ja vierashuone – yläkerrassa olo- ja makuuhuoneet. Kaikki tilat ovat täynnä esineitä vuosien varrelta ja persoonallisia sisustusratkaisuja.
Vierashuoneen seinillä ja hyllyillä menneet sukupolvet katsovat tiukasti kameraan. Yhdessä potretissa Atso Mikkola istuu vanhempiensa kanssa portailla. On elokuu 2000, ja miehellä on lippalakki, pikkutakki ja reppu selässä. Vieressä isä myhäilee ja äiti istuu ryhdikkäästi. Poika valmistautuu matkaan.
Lapista on totuttu aina lähtemään jonnekin: Norjaan, Ruotsiin, muualle Lappiin ja etelään. Mikkola muutti pois vuonna 1992. Tie vei taidekoulun kautta Lahden Muotoiluinstituuttiin 1994.
Vaateteollisuuden murros päätti Mikkolan uran vaatesuunnittelijana ennen kuin se ehti alkaakaan, ja hän päätyi muutaman mutkan kautta toimittajaksi. Kuva portailla istuvasta miehestä ajoittui hetkeen, jolloin hän oli saanut ensimmäisen vakituisen työpaikan.
Isä oli siitä varmasti ylpeä ja iloinen. Myöhemmin samana syksynä tämä menehtyi sairauskohtaukseen.
Kun vuonna 2018 pitkästä työsuhteesta toimittajana tuli potkut, Mikkolan elämässä kaikki suunnat olivat auki. Vanhaan hän tahtonut jäädä.
”Työni sisustuslehdessä oli eettisesti huteralla pohjalla, sillä lopultahan opetimme ihmisiä toteuttamaan itseään kuluttamalla. Ja toisaalta työ oli yksinäistä: lukijat olivat tavoittamattoman kaukana, heidän reaktioita pystyi lopulta vain arvailemaan”.
Liiketoiminnan opinnot tuntuivat avaavan ovia moneen suuntaan, vaikkapa kaupalliseen sisällöntuotantoon. Sitten hän pääsi töihin elokuvateatteriin ja koki ensimmäiset, sähköistävät hetket asiakaspalvelussa. Kun korona sulki teatterit, oli keksittävä jotain uutta.
Kesällä 2020 Sodankylän K-markettiin haettiin myyjää. Lappiin muuttaminen tuntui olevan ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Sen puolesta puhuivat ehkä eniten vanha kotitalo ja suvun henkinen perintö.
”Minuunkin on iskostettu mystinen kersilöläisyys ja sukulonkerot, sillä 1970-luvulla puhuttiin aina menneistä ajoista. Oli tärkeää tietää, kuka on kenenkin sisko ja kenelle mikäkin lapsi oli tehty”, Mikkola naurahtaa.
Hänen mukaansa pohjoisessa ihminen on automaattisesti joku, sillä talon mukana saa identiteetin. Sodankylässä hän on aina sen rajavartijan, Mikkolan Reinon poika Kersilöstä.
Mikkola muutti 1990-luvun alussa Etelä-Suomeen, mutta henkisesti hän ei jättänyt kotikyläänsä koskaan. Kuva: Marja Seppälä”Sen sijaan Helsingissä lähes jokainen uppoaa massaan, vaikka kuinka räpiköisi elämässään eteenpäin.”
Myönteinen yllätys oli, kuinka kaupassa kaikki kauppiaasta asiakkaisiin puhuivat korostettua Sodankylän murretta. Televisio ei ollutkaan yhtenäistänyt puhekieltä.
”Oli mahtava tajuta, että minähän osaan tätä. Tunsi olevansa lintu, joka osaa automaattisesti lentää oikeaan suuntaan kevään koittaessa. Vuosien poissaolosta huolimatta kuuluin yhteisöön ja osasin sen kielen.”
Asiakkaiden paljon puhuvat katseet eivät ole loppuneet kaupan kassalla. Toisinaan tytöt hihittelevät, ja eräs tietty asiakas iskee aina silmää.
”Se on selvästi mukava leikki tälle asiakkaalle, joten suon sen hänelle. Jos jokin ei ole minulta poissa ja asiakas saa siitä jotain, niin antaa mennä vain.”
Samaan hengenvetoon Mikkola muistuttaa, että joillain naiskollegoilla on liiallisesta tuttavallisuudesta epämiellyttäviä kokemuksia ja hän on miehenä eri asemassa.
Pitääkseen kynäänsä terävänä Mikkola alkoi pitää netissä Kassahenkilö-nimistä blogia, jossa hän tutkii kaupan sielunelämää ja tekee kiinnostavia havaintoja. Asiakas tuskin tietää tai tulee ajatelleeksi, että esimerkiksi lastenruuissa on pienemmät katteet kuin muissa tuotteissa.
”Minusta se on oikeasti hieno ele kaupoilta.”
Kuka
Atso Mikkola on 48-vuotias muotoilija.
Teki pitkän uran muoti- ja sisustustoimittajana Helsingissä, kunnes vaihtoi alaa.
Työskentelee nyt Sodankylässä kaupan kassana.
Asuu vanhassa, ukkinsa rakentamassa kotitalossa Kersilön kylässä.
Harrastaa mielenkiintoisten esineiden etsintää muun muassa kirpputoreilta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
