Poliisin ja verovirkailijan tyttärestä tuli Suomen ensimmäinen naispiispa – Pitkä tie johti Irja Askolan Luumäen maitopoluilta Helsingin piispanistuimelle
Irja Askolalle joulun sanoma on, että Jumala syntyi keskelle arkea. Kantri haastatteli piispa Askolaa joulun alla 2015, jolloin Suomeen virtasi tuhansia pakolaisia.
Irja Askola oli Suomen ensimmäinen naispiispa ja työskenteli Helsingin piispana vuosina 2010–2017. Kuva: Kari SalonenJumala ei sanonut: tehkää täydellinen joulukattaus, muistuttaa Helsingin piispa Irja Askola. Joulun ydinsanoma on: Teille on syntynyt Vapahtaja!
Jouluarmahdus, sitä Irja Askola haluaa julistaa. Joulu ei ole kulisseja, vaan kalenterin kokoinen aukko tehdä hyvää. Eikä hyvän tekemisessäkään kannata uuvuttaa itseään, vaan tehdä hyvää paitsi muille myös itselle.
Irja Askola pohtii jouluasioita isossa virka-asunnossaan Helsingin Johanneksenkirkkoa vastapäätä. On harmaa marraskuinen päivä syksynä, jolloin koko maailma tuntuu olevan myllerryksessä. Askola huokaakin, ettei todellakaan voi tietää, miten maailman asiat ovat parin viikon päästä, kun tämä juttu ilmestyy.
Mutta joulun sanoma pysyy samana, vaikka maailma muuttuu. Jumala syntyi keskelle arkea. Hänen ensimmäinen maanpäällinen asuntonsa oli köyhän naisen kohtu, ja Jeesus vietti ensimmäisen yönsä lannanhajuisen navetan takapihalla.
Jumala arvostaa meidän arkisuuttamme. Jeesus ei syntynyt temppeliin, silkkilakanoihin, vaan seimeen, Askola muistuttaa.
Kaupunkilaissinkku, joka tunnistaa juurissaan maaseudun muistot – sellaiseksi Askola luonnehtii itseään.
”Kun synnyin Lappeenrannassa vuonna 1952, niin olihan se tavallaan maaseutua. Ei ollut edes synnytyssairaalaa, vaan äitini synnytti minut linnoituksen sairausmajassa.”
Askolan isä oli poliisi ja äiti verovirkailija. Heillä oli vahva ajatus, että lasten, Irjan ja kolme vuotta nuoremman pikkusiskon, pitää viettää kesät maalla. Alkuvuosina perhe oli kesäisin Luumäellä, myöhemmin, isän kuoltua, Lappeella.
”Vanhempieni mielestä lapsen sivistämiseen kuuluu, että osaa kulkea metsässä pelkäämättä, sytyttää nuotion, taputtaa lehmää. Tämän perinnön virkamiesperhe jätti meille”, Irja Askola iloitsee.
Piispa muistaa vielä hyvin, miten hän pienenä tyttönä käveli kesämökiltä puolentoista kilometrin maidonhakumatkan Kostiaisen navettaan ja takaisin. Siinä tulivat tutuiksi niin lehmät, kissat, koirat kuin viljapeltokin. Ja syksyllä oltiin aina perunannostotalkoissa.
”Niin urbaani kuin nykyisin olenkin, niin arvostan sitä, että isä ja äiti pitivät tärkeänä, että lapsi tietää, mistä ruoka tulee. Eläimet ja luonto olivat osa elämänpiiriä.”
Askola on kulkenut pitkän tien lapsuuden maitopolulta Helsingin piispanistuimelle. Väliin on mahtunut monenlaisia tehtäviä pääkaupunkiseudulla ja kymmenen vuotta Genevessä yhteiskirkollisissa tehtävissä.
Maailmalla ollessaan Askola joutui vastakkain omien ennakkoluulojensa kanssa. Se oli kova koulu.
”Jos haluaa asioista ison kuvan, ei voi kysyä vain kaltaisiltaan tai kiinnostua vain omasta historiastaan. Jokainen tuo oman näkökulmansa, ja oikea vastaus on niiden kooste.”
Kun ihmiset leiriytyvät erilleen, syntyy myös vihapuhetta. Askola on saanut sitä paljonkin, onhan hän tunnettu oman tiensä kulkija: Suomen ensimmäinen naispiispa, feministiteologi, homojen siunaaja.
”Itselleni on tärkeä erottaa, mikä on vihapuhetta, mikä mielipiteen ilmaus. Kanssani saa olla eri mieltä, mutta vihapuheelle on nollatoleranssi. Kun kuulen sitä, mietin aina, mikä on sen ihmisen hätä. Vihapuheesta on lyhyt matka vihatekoon. Mitä ihminen haluaa kertoa puheellaan, ja kuuleeko häntä kukaan?”
Myös maanviljelijät ovat viime aikoina saaneet kärsiä vihapuheesta. Se ihmetyttää Askolaa.
”Meillä on ollut vuoden 1918 jälkeen hidas toipuminen tasaveroiseen Suomeen, jossa tarvitsemme niin duunareita kuin maanviljelijöitä. Kumpaakaan vailla Suomi ei toimi. Mitä on tapahtunut, että esi-isien ja -äitien viisaus alkaa rapautua ja suostumme tällaiseen eriytymiskehitykseen maaseutu vastaan kaupunki tai uskonnoton vastaan uskovainen?”
”Näin pienellä kansalla on vain yksi voima ja se on yhdessä. Suomi yhdessä on myös itsenäisyyden satavuotisjuhlan teema vuonna 2017.”
Nykymeno hengästyttää monia. Kaiken pitää tapahtua nopeasti, ja internetin ansiosta tapahtumat toisella puolen maailmaa ovat heti silmiemme edessä. Netissä on myös helppo seurustella vain samanmielisten tai -ikäisten kanssa. Askola näkee tämän isona haasteena.
”Tulevaisuudessa tarvitaan myös niitä, joiden rytmi on hidas tai sanasto ei taivu sote-himmeleihin, mutta joilla on silti sanottavaa. Meidän pitää löytää vanha viisaus kylistä, ja sukupolvien tulee oppia haastelemaan toisilleen.”
Askola nostaisi nyt kuultaviksi historian esikuvat ja mammojen ja pappojen viisaudet. Kirkko voisi luoda sellaisia olohuoneita, joissa eri sukupolvet kohtaavat.
”Suomen muutos on ollut niin huikea. Jos vain ajatteleekin, kuinka monta loikkaa joku 80-vuotias on joutunut tekemään. Niitä selviytymistarinoita tarvitaan nyt. Viisaus elää tavallisten ihmisten tarinoissa.”
Askola ehdottaakin tämän joulun joululahjaksi sitä, että nuoret ja vanhat kiinnostuisivat ja yllättyisivät toistensa tarinoista.
Meillä on tänä jouluna keskuudessamme myös iso joukko muualta tulleita, pakolaisia. Askola muistuttaa, etteivät pakolaiset ole mikään yksi yhtenäinen paketti, vaan yhtä erilaisia ihmisiä kuin me suomalaisetkin. Heidän kohtaamiseensa ei ole yhtä neuvoa.
”Näiden ihmisten tuskaiset, traumaattiset muistot voivat alkaa nousta pintaan, kun he ovat olleet täällä jonkin aikaa ja tulevaisuus on kuitenkin epävarmuuden peitossa. Mieti, että jos itse olisit tuollaisessa tilanteessa, mikä olisi kiva ystävällisyyden osoitus. Hymy, pieni lahja, kutsu hetkeksi yhteiseen pöytään”, Askola ehdottaa.
”Ulkomaalais-suomalais-keskustelussa on hyvä pitää mielessä, ettei Jeesus ollut suomalainen, ei edes Luther. Kristinuskossa me olemme aina vastaanottaneet ulkomailta tulevilta itsellemme. Toisaalta Lalli tappoi piispa Henrikin – sekin taipumus meissä on.”
Hyvin epävarmassa tilanteessa, myrskyvaroituksen edessä, Askolan mielestä kristityn on kysyttävä itseltään, olenko toivon vai toivottomuuden, vision vai näköalattomuuden, myötätunnon vai vihan vahvistaja.
Näissä valinnoissa jokaisella ihmisellä on valtaa.
Irja Askola on nyt kuudetta vuotta Helsingin hiippakunnan piispa. Aiemmassa elämässään hänellä on takana monenlaisia jouluja, ahdistaviakin, jolloin hän on tuntenut, ettei hänellä ole kaikkea sitä, mitä oikeassa joulussa kuuluisi olla.
”Joulu voi olla monelle hyvin julma. On ollut vain yksi oikea tapa viettää joulua: suku koolla, tietynlaiset ruuat, kaikki se iloisuus, joka jouluun liitetään. On helpottavaa ja armollista, että meille on leviämässä ilmapiiri, että on monenlaisia oikeita jouluja. Lanttulaatikko tai kuusi ei ole joulun mittari.”
Askola toivookin, että ihmiset hyväksyisivät sen, että jos joulu ei tänä vuonna ole sellainen kuin olisi toivonut, ei se ole elämää suurempi katastrofi.
Piispan joulunaika täyttyy työstä ihan aattoon asti. Aattoiltana Askola palaa kotiinsa yksin, ehkä väsyneenäkin ihmisten kohtaamisesta, mutta samalla niistä kiitollisena, kosketettuna.
”Joulu on minulle neljän viikon maraton, jonka aikana vierailen virastoissa, vankiloissa, ministeriöiden joulujuhlissa, sairaaloissa. Siinä yhteiskuntaoppi päivittyy. Kuulen, miten ihmisillä ja Suomella menee nyt. Koen suurena etuoikeutena, että kun johtaja joutuu ilmoittamaan, että yyteet jatkuu, niin minä saan sanoa, että Jumala ei käy yytee-neuvotteluja. Hän on aina ihmisen puolella.”
Askolan mielestä Jumalan kaunein sana kaiken mittaavuuden ja kuormittavuuden kasvaessa on tervetuloa. Sinä riität sellaisenaan.
”Se on joulun tärkein sanoma. Ei se, kuinka monta perinneruokaa tai lahjaa on pöydässä. Joulurauha on jouluarmahdusta.”
Lue myös:
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
