Kirja-arvio: Aura Nurmen Leijonapatsailla-kokoelma kertoo kuinka runotytöstä kuoriutuu naarasleijona

Aura Nurmi: Leijonapatsailla. 86 sivua. Otava. Kuva: Jarno Mela

Olen jättänyt jälkeeni ihmisiä, jotka ovat joutuneen kärsimään, toteaa Aura Nurmi Leijonapatsailla kirjansa viimeisillä riveillä. Hän alleviivaa sillä tarinaansa.

Leijonapatsailla-kirja kertoo nuoren ankeista oloista lähtöisin olevan tytön kasvusta vahvaksi naarasleijonaksi. Kirja etenee päiväkirjamaisesti, mutta sen tyylilaji seikkailee runon ja proosan välimaastoissa. Välillä teksti muuttuu jopa lauluksi.

Runoihin kuuluu sanajärjestyksellä leikkiminen. Siksi runoissa sanotaan ”lapsuusmuistojen” sijaan ”muistot lapsuuden”. Onneksi nuo teennäiset temppuilut jäävät suhteellisen vähälle.

Parhaimmillaan Nurmen runot ovat oivaltavia. Myös kasvutarina on kiinnostava. Teinityttö löytää halunsa ja voimansa samalla kertaa. Siinä jäävät arat koulupojat ja beta-urokset rannalle soittelemaan.

”Minä haluan miehen enkä varpusta”, tyttö toteaa.

Rippikouluikäinen runotyttö löytää rakastajakseen kaksi kertaa itseään vanhemman jokeripelaajan. Hän on ratkaisuun tyytyväinen. Samalla hän kuitenkin pohtii vaihtoehtoa, joka olisi poliisille soittaminen.

Äitisuhteen ongelmat eivät kirjassa ratkea. Turvallista aikuishahmoa edustaa äidin sijaan tytön isoisä.

Kirjan ensimmäisellä sivulla Nurmi vakuuttaa, että mikään minkä hän muistaa ei ole totta. Tarinan edetessä hän myöntää valehtelevansa sujuvasti päiväkirjalleen.

Silti kirjan lopussa hän nostaa suurimmaksi ansiokseen kirjallisen vilpittömyyden ja vaikuttaa itse uskovansa siihen. Ota siitä sitten selvää.