Pumppu lujilla: Harva urheilija voittaa
Historiallinen välierävoitto Kanadasta ei ole todellinen voitto, jos mestaruuden menettää hylättyyn maaliin.Otsikon toteamusta ehkä pohtii parhaillaan Suomen naisten jääkiekkojoukkue. Suomi hävisi sunnuntaina USA:lle maailmanmestaruuden rankkareilla. Jatkoajalla Suomi teki maalin, mutta tuomari hylkäsi sen videotarkistuksen jälkeen. Se tuntui julmalta vääryydeltä.
Moni urheilija puurtaa läpi koko uransa voittamatta mitään. Jokin piirikunnallinen kisa tai kova matsi tietty voitetaan, mutta uralle sinetin tuova mestaruus jää saavuttamatta. Näin on myös naisjääkiekkoilijoilla. Historiallinen välierävoitto Kanadasta ei ole todellinen voitto, jos mestaruuden menettää hylättyyn maaliin.
Jääkiekkonaiset tulevat voittamaan mestaruuden lähivuosina. Kehityskaari on vääjäämätön. Silti joukkueessa on pelaajia, joille tämä oli ainoa mahdollisuus. Heille uran huipuksi jää katkerin mahdollinen tappio.
Voittajajoukkueen rakentaminen kestää ja jonkun rooli on olla mukana vain rakennusvaiheessa. Lopullisen voiton tullessa heitä tuskin muistetaan, vaikka heidän merkityksensä on ollut suuri.
Arvostan heitä kovasti, sillä samanlaisessa roolissa pelasin itsekin suurimman osa urastani. Pelasin reilut kymmenen kautta jääpallon bandyliigaa ennen kuin edes kauden viimeinen peli päättyi voittoon. Sillä vältettiin putoaminen Ruotsin ykkösdivisioonasta, joten kovin kummoinen voitto se ei ollut.
Kerran pääsin minäkin yrittämään isoa voittoa. Vuonna 2007 HIFK kohtasi Tornion Palloveikot finaalissa. Haaparannalla oli 3 800 torniolaista ja 50 helsinkiläistä. Siinä pelissä ei minun heilumisilla ollut paljoa väliä, sillä niihin aikoihin torniolaisia vastaan ei pärjännyt oikein kukaan. ToPV voitti neljännen mestaruuden peräkkäin ja hopeamitali jäi minun pelaajaurani kohokohdaksi.
Pelaamisen jälkeen touhusin pari vuotta joukkueenjohtajana. Takana oli 14 kautta, noin 400 liigapeliä, loputon määrä harjoittelua ja pari vuotta selittelyä joukkueelle, miksi tätä tai tuota ei voi hoitaa, kun ei ole rahaa tai tekijöitä. Sitten jotain loksahti kun oikeat ihmiset sattuivat kohtaamaan.
Joukkueessa oli jotain samaa kuin naisten lätkäjoukkueessa. Se ei jotenkin suostunut häviämään.
Esimerkiksi kaudella 2010–2011 kaikki maalivahdit olivat kuukauden loukkaantuneena yhtä aikaa. Kylmä hiki valui, kun jouduinkin joukkueenjohtajasta maalivahdiksi. Pelasin puolipakolla puoli runkosarjaa. Olin ilman muuta heikoin lenkki.
En kuitenkaan muninut pahasti ja joukkue kesti haparointini. Finaalin ratkaisupelaaja oli sitten vakituinen maalivahti.
SM-kulta kaulassa tiesin, että ilman minua kausi olisi hävitty jo joulukuussa. Silti olisin mieluummin voittanut Haaparannalla 2007. Se finaali oli kuitenkin opettelua tulevia mestaruuksia varten, joiden ratkaisijoina olivat muut pelaajat.
Pumppu lujilla -palstalla tarkkaillaan urheiluelämää joka toinen viikko. Kirjoittaja on MT:n toimittaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat

