MT:n toimittaja testasi vihatyökurssin – häpeän kanssa oli painimista
Vihatyökurssilla avauduin katkeruudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Pahin pelkoni oli häpeä.
Vihatyökurssilla ihmiset käyvät läpi kokemuksiaan, ja niin naisista kuin miehistäkin kumpuaa aivan samoja asioita. Perustunteet, viha, rakkaus, suru ja pelko, linkittyvät voimakkaasti yhteen. Kuva: Sanne KatainenVihaan epäoikeudenmukaisuutta – kohdistuipa se mielestäni itseeni tai muihin. Oikeastaan muiden huonosta kohtelusta hikeennyn eniten.
Suurin pelkoni taas on katkeruus. Siitä olen nähnyt elämän varrella sen verran esimerkkejä, etten itse siihen haluaisi elämässäni päätyä. Katkeruus myrkyttää sisintä ja hämärtää elämänvalon.
Viha ja katkeruus liittyvät pitkälti yhteen. Niin myös pelko.
Rohkenin osallistua Jari Koposen pitämälle vihatyökurssille vaikka etukäteen hirvitti. Taivaltaessani lauantaiaamuna Keravalle päivän sessioon mietin tähtäimenäni olevan, että löytäisin jotain evästä, jolla suhtautua vähän lunkimmin vastoinkäymisiin. Epäoikeudenmukaisuuteen tapaan nimittäin reagoida usein voimallisesti, niskakarvat pörhöllään: minuahan ette lannista, ja jos minusta on kiinni, ette muitakaan.
Jari oli etukäteen sähköpostissa kertonut, että jokaisella on mahdollisuus omaan työskentelyvuoroon, mutta pakkoa mihinkään ei ole.
"Tule siis rauhallisin mielin", hän viestitti.
Silti pelotti. Avautuminen. Todennäköinen kyynelten virta, sillä olen herkkä itkemään, mikä voi olla aika noloa.
Häpeäkin liittyy olennaisesti pelkoon. Häpeähän on usein se, joka pelottaa – mitä muut minusta ajattelevat.
Seitsemästä osallistujasta peräti viisi oli miehiä. Yleensä sukupuolten jakauma on Koposen mukaan vihatyökursseilla päinvastoin, eli naisia on selkeä enemmistö, miehiä ehkä yksi tai kaksi.
Mutta sukupuolella ei ollutkaan nyt merkitystä. Muiden kertomista kokemuksista ja mietteistä syntyi lämmin tunne ennen kaikkea yhteenkuuluvaisuudesta. Ja turvallisuudesta.
Yllätys oli, miten vähän lopulta pelotti, hävetti ja nolotti. Se oli näiden muiden ihmisten avoimuuden ansiota.
Avauduin itse epäoikeudenmukaisuuden vihasta ja katkeruuden pelosta. Psykodraaman keinoin autoimme toisiamme käsittelemään mielessämme kaihertavia asioita.
Paukutin jopa pehmustetulla muoviputkella tyynyä. Jari Koposen mielestä tuo on turvallinen tapa tutustua vihan tunteeseen, kun se tekee osaavassa ohjauksessa, ei yksin.
Tärkeintä oli kuitenkin pysähtyä välillä miettimään itseään ja historiaansa ja mahdollisesti muuttamaan näin ajatuksiaan ja suhtautumistaan – ja sitä kautta jopa tulevaisuuttaan.
Kurssille osallistuminen tarkoitti itselleni rohkeutta ylittää pelkokynnys, jakaa kokemuksia ja kuunnella.
Toki ensimmäinen häpeän laine avautumisesta hyökyi jo paluumatkalla kotiin, mutta yhtä lailla kuin niitä jälkeenpäin iski, ne myös vetäytyivät. Sen tietää, etteivät muut kurssilaiset ajattele minua ja sanomisiani, heillä on tärkeämpääkin miettimistä: oma itsensä ja läheisensä.
Kiinnostavaa on jatkossa nähdä, mitä edes pieniä muutoksia kurssille osallistuminen mahdollisesti tuo.
Varsinkin isommat merkitykset paljastuvat tietysti vasta, kun elämää elää eteenpäin ja näkee sieltä käsin taaksepäin.
Lue myös:
Viha ei pysy enää piilossa – moni tarvitsisi apua tunteen käsittelyyn.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
