Missä sijaitsee Suomi? Kysymys on osoittautunut yllättävän vaikeaksi allekirjoittaneen ulkomaalaisille tuttaville.
Monella on muistikuvia Pohjolan perukoilla sijaitsevasta kylmästä ja pimeästä maasta, mutta kartalla sormi osuu usein joko Ruotsiin, Norjaan tai Viroon. Kerran olen nähnyt yhden onnettoman osoittavan Venäjää.
Annettakoon erhe kuitenkin heille anteeksi, sillä Suomi on eurooppalaisissa kartoissa suhteellisen tuore tuttavuus. Vaikka roomalainen historioitsija Tacitus puhui suomalaisista ensimmäisen kerran teoksessaan Germania (98 jKr.), tarkkoja karttakuvauksia Suomesta alkoi ilmestyä vasta noin 40 vuotta Kristoffer Kolumbuksen ensimmäisten Amerikan tutkimusmatkojen jälkeen.
Jyväskylän yliopiston digitaaliseen julkaisuarkistoon JYX:iin on tallennettu tuhansia Suomea ja sen eri alueita kuvaavia karttoja vuosisatojen varrelta. Niiden koko vaihtelee koko valtakunnan käsittävistä kartoista aina pieniin tiluskuvauksiin asti.
Mies kokoelman takana on vanhojen karttojen asiantuntija Heikki Rantatupa, joka on vuosikymmenien ajan kuvannut ja digitoinut suomalaista karttahistoriaa talteen tuleville sukupolville.
Miten Suomi nousi kartalle, Heikki Rantatupa?
Yksi ensimmäisistä ”yksityiskohtaisista” Suomea käsittelevistä kartoista on kartografi Olaus Magnuksen (1490–1557) Carta Marina.
Vuonna 1539 Venetsiassa painettu kartta kuvaa Pohjoismaita suhteellisen tarkasti, vaikka se perustuu Rantatuvan mukaan paljolti merimiestarinoihin. Niitä lienevät myös Atlantilla uiskentelevat jättimäiset merikäärmeet ja muut vesihirviöt.
Vanhimpia säilyneitä varsinaisia suomalaiskarttoja ovat 1600-luvun puolivälin tienoilla tehdyt maakirjakartat. Kyseisen vuosisadan karttoja on Jyväskylän arkistossa noin pari tuhatta. Valtaosa niistä käsittelee Etelä-Suomessa sijaitsevia alueita.
”Yleensä 1600-luvun kartat kuvaavat keskuslinnojen ympäristöä. Turku, Savonlinna, Hämeenlinna ja Uudenmaan ympäristö ovat niissä hyvin edustettuina.”
Poikkeuksen sääntöön muodostaa Oulun pohjoispuolella sijaitseva Iijoen laakso, joka kartoitettiin aikoinaan todella kattavasti. Valtakunnan etua enemmän kartoituspäätöksessä painoivat aateliston omat intressit.
”Alue kuului Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahen (1602–1680) omiin läänityksiin, joka mahtisanallaan määräsi Länsi-Pohjan maanmittari Claes Claessonin tulemaan töihin Suomeen aluetta mittaamaan”, Rantatupa kertoo.
Aikakauden kaupunki- ja tiluskartat olivat pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisia.
”Yleensä se oli pelkkä ruutukaava ja sillä sipuli. Jos sellaista ei ollut, siihen pyrittiin rakentamisessa.”
Se oli suhteellisen helppoa, sillä kaupunkien palaminen maan tasalle ei ollut tuohon aikaan harvinaista. Raunioiden päälle oli helppo tehdä uusi kaupunki ruutukaavaan mukaisesti.
Kuopion kaupungin ruutukaavan kartografian harrastajana tunnettu Pietari Brahe piirsi jopa itse. Brahen suhdetta maanmittareihin voi kuitenkin pitää monella tapaa monimutkaisena: hänen nimittäin kerrotaan todenneen, että koko maanmittarikunta voitaisiin lakkauttaa, ”sillä he eivät tee kruunulle mitään hyötyä, vaan aikaansaavat paljon sekasotkua”.
Brahea niin kovasti kismittäneen maanmittaritoiminnan takana oli ruotsalainen kartografi ja valtakunnan päämatemaatikko Anders Bureus (1571–1646), joka alkoi 1600-luvun alkupuolella kouluttaa maanmittareita kruunun tarpeisiin.
Maanmittauksessa käytettiin Hollannissa 1600-luvulla kehitettyä kolmiomittaustekniikkaa, jossa etäisyyksiä mitataan kulmahavaintojen avulla.
Maastosta valitaan kolme kauas näkyvää kiintopistettä, kuten kirkko, kukkula tai varta vasten mittausta varten rakennettu kolmiomittaustorni. Pisteistä muodostetaan kolmio, jonka yksi sivu mitataan tarkasti mittalangoilla tai -nauhoilla. Yksi sivu mittaamalla pystytään määrittämään kolmion muiden sivujen pituudet.
Kolmio kolmiolta etenemällä voitiin laatia mittasuhteiltaan tarkkoja karttoja. Menetelmä on niin toimiva, että maanmittauslaitos käytti kolmiomittausta kartoituskeinona 1980-luvulle siihen asti, kunnes satelliittimittaus yleistyi.
Kartantekijöiltä odotettiin yksityiskohtaista työtä. Oikopolkuihin ja arvauksiin heillä ei ollut varaa.
”Kaikki kartat piti viedä tarkastettavaksi päämaanmittauskonttoriin Ruotsiin. Jos kartta ei ollut hyvä, siitä ei maksettu.”
Kartanlukijan on helppo tunnistaa yhdellä silmäyksellä, onko 1600-luvun kartta Länsi- vai Itä-Suomesta. Länsi-Suomen kartoissa rakennukset sijaitsevat normaalisti tiiviissä ryppäissä.
”Kun mennään vaikkapa Savoon, on paljon vain yksittäistaloja. En tiedä, onko se tehnyt savolaisista niin puheliaita, kun harvemmin näkee naapuria”, Rantatupa vitsailee.
Koko maan alueelta alkoi olla saatavissa suhteellisen tarkkoja karttoja 1700-luvulla. Vuosisata huipentui 1799 valmistuneeseen Gustav Hermelinin (1744–1820) maakuntakartastoon. Suomen sodan aikana karttaan tukeutuivat sotilaallisissa operaatioissa sekä ruotsalais-suomalaiset että venäläiset joukot.
”Kartta on tarkkuudeltaan erinomainen. Sitä käytettiin autonomian aikana aina 1860-luvulle saakka. Muita saman tason yleiskarttoja ei ollut.”
Yksi ajalleen ominainen puute Hermelininkin kartoissa oli: korkeuserojen summittaisuus. Suuntaa antavaa tietoa maaston muodoista pystyttiin toki antamaan.
”Topografia saatiin esille varjostuksilla ja erilaisilla karttamerkeillä, vaikka korkeuskäyriä ei piirrettykään.”
Tarkemmin korkeuseroja alettiin kuvata suomalaisissa kartoissa vasta 1870-luvulla. Niin kuin maailman historiassa on usein käynyt, edistystä vauhdittavat sotilaalliset tarpeet.
Suomesta laadittiin 1870-luvulla venäläisten sotilaiden käyttämä topografinen kartasto.
Suomessa topografiasta kiisteltiin Rantatuvan mukaan kuitenkin aina 1920-luvulle asti, jolloin siitä tuli pysyvä osa kartastoa.”Silloinkin sotilasviranomaisten painostuksesta.”
Ruotsin vallan aikana kartoissa vallitsi Rantatuvan mukaan avointen ovien politiikka. Kenellä tahansa oli pääsy maanmittauslaitosten tuottamiin karttoihin.
”Yleiskarttapainosten määrät olivat kuitenkin suhteellisen vaatimattomia. Esimerkiksi Hermelinin maakuntakartastosta otettiin noin 1 500 painosta.”
Tarkempia, tilojen kokoa kuvaavia tiluskarttoja tehtiin tavallisesti vain kaksi kappaletta, yksi käyttöön ja toinen arkistoon.
”Myöhemmin maanmittari on saattanut tehdä toimensa ohella omia painoksiaan kartoista. Juuri tällaisia karttoja saattaa myöhemmin löytyä esimerkiksi kotien ullakoilta.”
Karttojen piirtäminen oli autonomian aikana ollut pääosin sotilasviranomaisten peukalon alla. ”Maantieteellisten kartastojen tekeminen oli sotilaiden tehtävä.”
Suomen sodan jälkeen karttakulttuuri muuttui olennaisesti. Kartoituksessa pysyi kuitenkin pohjimmiltaan melko kotimainen ote.
Venäläisen topografikunnan päällikkönä toimi yleensä joku Suomessa syntynyt ja Venäjän armeijassa palveleva upseeri. Yhtenä esimerkkinä toimii tunnettuun Järnefeltien aatelissukuun kuulunut Alexander Järnefelt (1833–1896), joka johti Suomen kartoitustöitä vuosina 1870–1877.
Venäläisten ja ruotsalaisten jatkuvat sodat ovat jättäneet jälkensä suomalaiseen karttahistoriaan.
Rajat ovat siirtyneet moneen kertaan, eikä niiden sijainnista ole konfliktin jälkimainingeissakaan aina ollut yhteisymmärrystä.
Esimerkiksi Stolbovan rauhan (1617) jälkeisen rajan määrittäminen kesti molempien maiden rajakomissioilta ainakin neljä vuotta.
”Välillä lähti toinen rajakomissio pois, välillä toinen. Raja oli kuitenkin pakko saada käytyä, joten komissiot kerääntyivät kuitenkin aina lopulta taas yhteen.”
Kuusamon kohdilla raja on vieläkin vähän vinksallaan. Aikalaisilla viljelijöillä oli niitto-omistuksia sekä Venäjän että Suomen puoleisessa Karjalassa, minkä takia raja yhä hieman mutkittelee.
Vesistöjä alkoi ilmestyä tuhansien järvien maan kartoille sitä mukaa kuin asutus siirtyi rannikolta itään päin. Etenkin savolaiset saattavat pahoittaa mielensä siitä, että maamme järvistä Päijänne kuvataan ensimmäisissä kartoissa Saimaata suurempana.
”Kartalla Suomen ensimmäinen ja vanhin järvi on Päijänne.”
Osittain Saimaan kartoittamista vaikeutti sen viheliäinen muoto: kiemurtelevan järven oikeaa mittakaavaa ei aluksi ymmärretty.
1800-luvulle tultaessa järviä alkoi sen sijaan jo kadota kartoilta. Näiden kadonneiden järvien metsästys kuuluu Rantatuvan lempiharrastuksiin.
”Silloin kuivattiin järviä ihan valtava määrä. On mukava verrata vanhoja ja uudempia karttoja ja katsoa, mitä kadonneille järville on tapahtunut.”
Jyväskylän yliopiston arkistoihin on pelastettu jo tuhansia sivuja suomalaista karttahistoriaa. Työtä kuitenkin riittää, ja uusia löytöjäkin tulee vastaan silloin tällöin.
”Viime keväänä Ruotsin valtionarkiston kokoelmiin oli ilmestynyt Skokloster-kokoelma, joka sisälsi karttoja Laatokan pohjoispuolelta, Salmin ja Suojärven alueelta. Kokoelma sisälsi maakirjakarttoja, mutta karttoihin oli myös ensimmäistä kertaa piirretty Suomen itäraja ja käyty se kivi kiveltä läpi. Sen löytyminen oli mieluisa yllätys.”
Tavallisesti aika ei ole ihmiskäsien luomusten ystävä. Happi, lämpö ja valo nakertavat hiljalleen monia historiallisia esineitä.
Menneiden kartografien viisauden ansiosta ajankulu on kuitenkin armollinen nykyajan kartanmetsästäjille. Mitä vanhempi kartta on, sitä paremmin se on yleensä Rantatuvan mukaan säilynyt.
”Paperin laatu oli 1600-luvulla erittäin hyvä, ja kartat eivät ole valolle alttiita”, Rantatupa kertoo.
”Kartat ovat kuin eilen tehtyjä.”
Toivotaan, että samaa voivat sanoa 400 vuoden päästä nolliksi ja ykkösiksi puettuja karttoja tulkitsevat jälkeläisemme.
Lue myös:
