"Äiti tää on täydellistä" – pienet ja isommatkin mäkikotkat lähtevät lentoon Jokilaaksosta

Jokilaakson mäkiseura järjestää harjoitukset järjestetään kesällä kahdesti viikossa. Keskellä kuvassa seuran puheenjohtaja Markku Mattila. Kuva: Petteri Kivimäki

”Melkoinen kuhina mäellä. Uusia hyppääjiä tulee kuin sieniä syyssateella. Mukavaa.” Näin kirjoitti Jokilaakson mäkiseura Facebook-sivulleen viime viikon avoimien mäkiharjoitusten jälkeen.

Viesti on hyvin erilainen, mitä mäkihypystä viime aikoina on kuulunut, sillä laji kärsii harrastajapulasta.

Siitä ei ole tosiaan ole tietoa täällä Jämsänkosken Oinaalassa. Neljässä mäessä hyppii vanhempia, nuorempia ja hyvin nuoria mäkikotkia.

Täällä harrastetaan mäkihyppyä useassa sukupolvessa. Veteraanit huolehtivat paikoista ja valmennuksesta, vanhemmat huollosta ja suksien kannosta ja nuorimmat voivat keskittyä itse asiaan: hyppäämiseen.

”Oli hyvä hyppy”, Einari Karhila kommentoi päivän ensimmäistä hyppyään. Kuva: Petteri Kivimäki

Einari Karhilan hyppyjen pituusennätys on noin yhdeksän metriä. Hän on harrastanut mäkihyppyä jo pari vuotta.

”Facebookissa oli ilmoitus kokeilupäivästä. Siinä sanottiin, että ei ennakkovaatimuksia”, Einarin äiti Anna Karhila kertoo.

Hyppäämistä tultiin kokeilemaan isoveli Eemelin kanssa.

”Molemmat olivat ekan kerran jälkeen, että äiti tää on täydellistä. He olivat ihan haltioissaan”, Karhila jatkaa.

Einari halusi heti isompaan mäkeen niin paljon, että intoa piti vähän toppuutella. Mutta nyt hän suhauttaa K-15 metrin mäestä tyylikkään hypyn.

”Oli hyvä hyppy”, Einari kommentoi.

Hän pesee suksen pohjat ennen uutta nousua hyppypaikalle. Alastulorinteen hake tarttuu suksien pohjiin.

K-piste, eli niin sanottu kriittinen piste, kertoo hyppyrimäen koon. Numero kertoo sen hypyn pituuden, josta saa 60 pistettä. Pidemmästä saa enemmän ja lyhyemmästä vähemmän.

Esimerkiksi Lahden Suurmäen Betonin K-piste on 116 metrissä.

Isommasta mäestä Einari Karhilalla menee rutiinilla kuuden metrin paikkeille. Kuva: Petteri Kivimäki

Hyppyjen pituuksia ei kahdeksanvuotiailla harjoituksissa varsinaisesti mitata. Edes ponnistusta ei vielä haeta, vaan totutellaan mäkeen laskemalla sitä läpi.

Mutta Einari hakee jo pikkuhiljaa ponnistusta, vartalo alkaa oieta ilmassa.

Hänelle on itse asiassa merkattu Wikipediaan pienimmän K-5 mäen kesäkauden mäkiennätys: kolme metriä Keski-Suomen mäkiviikolla elokuulta 2019.

Sofia Mattilalle isosta mäestä hyppääminen on jo rutiinia. Hän käy harjoittelemassa viikottain. Tänään lähtölavana on numero seitsemän. Korkein on kymmenen. Kuva: Petteri Kivimäki

Oinaalan suurimman K-45 mäen vauhdinottotorni nousee korkealle puiden ylle. Täältä näkyy kauas keskisuomalaista järvi- ja mäkimaisemaa.

Mutta nyt ei olla katsomassa maisemia, vaan ottamassa vauhtia alhaalla näkyvälle hyppyrin keulalle. Siitä pitäisi ponkaista, ottaa v-asento ja laskeutua jonnekin tuonne kaukaisuudessa näkyvään monttuun.

Sofia Mattila asettelee suksia ladulle. Hän on 14-vuotias ja harrastanut mäkihyppyä kahdeksan vuotta.

”Kivalta tuntuu. Tämä on hidas mäki”, Mattila jutustelee lähtöpuomilla.

Joku aika sitten hän hyppäsi Jyväskylässä Matti Nykäsen mäestä. Siellä tuli pituusennätys, 100 metriä.

”Se on aika nopea mäki”, hän tuumaa ja ponkaisee liikkeelle.

”Tuon verran myöhässä”, valmentaja Juhani Vilkkilä sanoo ja näyttää käsillään noin kolmeakymmentä senttiä. Sofia on kiivennyt hypyn jälkeen puoleen väliin mäkeä ja hyppy käydään läpi ennen seuraavaa.

”Ylämäki oli rento ja hyvä. Olisi hyvä kun lähtisi vähän aikaisemmin”, Vilkkilä antaa palautetta.

Mäkihyppääjät osaavat tutkia omia hyppyjään hyvin tarkasti. Jo kymmenvuotiaat tietävät itsekin, mikä asento tai liike oli vinossa.

Niin tietää Sofia Mattilakin. Hän on huomannut hyppynsä hyvät ja huonot puolet.

”Analyyttinen pitääkin olla, muuten ei tule hyppääjää. Ainoa on ponnistusvaihe, mitä ei pysty itse näkemään. Pieni näköhavainto oikeasta paikasta voi tulla mäen pystytolpista, mutta lopulta ponnistus on haettava vaistonvaraisesti. Sen ajoitus täytyy tulla selkäytimestä, sillä näkö on liian hidas aisti”, Vilkkilä selittää.

Vilkkilä on itse hypännyt kymmeniä vuosia. Hän oli myös seuran puheenjohtaja 26 vuotta. Usein hän lähtee viimeisenä.

”Eläkkeellä on aikaa ja asun jo omakotitalossakin”, hän kertoo.

Sofia Mattila manaa hypyn olevan vähän hukassa. Seuraava leiskautus kuitenkin osuu paremmin kohdalleen. Seuraava taas ei. Ponnistuksen ajoituksen hierominen on mäkihypyssä loputonta.

”Kyllä se sieltä löytyy”, Vilkkilä kannustaa.

Mattila hyppää harjoituksissa 5–6 kertaa. Askeleita kertyy ja kaikki ylämäkeen. Hän kävelee mielellään, vaikka montusta tornin juurelle pääsisi autolla.

Matti Nykäselle tarjottiin autokyyti, kun hän veresti täällä taitoja vuonna 2014. Nykänen oli lähdössä Sotsin olympiakisoihin esihyppääjäksi.

”Hän hyppäsi täällä kolmena päivänä. Minä häntä ajoin autolla ylös. Hän hyppi sellaisia 38–40 metrisiä. Mäkiennätys on 46 metriä”, Vilkkilä kertoo.

Tosin Nykäsen matka Sotsiin lopulta peruuntui.

Muovimäkeen lasketaan vettä sekä ladulle että alastulorinteeseen luiston parantamiseksi. Kuva: Petteri Kivimäki

Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen torni tällä paikalla. Vuonna 1966 purettiin vanha mäki. Seuraavan mäen puukaaret olivat jo valmiina kun Jämsänkosken tehtaalla tapahtui muutoksia.

Yhtyneiden paperitehtaiden patruuna Juuso Walden on Jämsänkosken urheilupaikkojen takuumies. Walden väistyi vuonna 1969 ja samalla loppui tehtaan urheilurakentaminen.

Sitten seurasi kymmenen vuoden erikoinen jakso, jonka aikana mäessä kyllä hypättiin, mutta tornia ei ollut. Oinaalassa oli Spede Pasasen keksimä mäkilinko. Sen avulla alkuvauhdin saa lähes tasamaalla.

Näppinsä pelissä taisi olla Jämsänkosken omalla pojalla Jukka Virtasella.

”Veikkauksella oli varattu rahoitus ja Virtanen vinkkasi Pasaselle, että käy myymässä Jämsänkoskelle mäki. Lingosta oli kiva hypätä, siinä piti oppia ponnistamaan. Kymmenen vuotta sitä pyöritettiin”, Eemeli Karhilaa opastava Tauno Mattila muistelee.

Hiihtoliitto ei hyväksynyt mäkilinkoa, joten siinä ei voinut järjestää kisoja. Nyt lingon koneisto on seuran varastossa montussa. Rata on viety kaatopaikalle.

Nykyinen metallinen hyppytorni on rakennettu talkoilla, ja Vilkkilä oli mukana rakentamisessa. Tukipylväät ovat entisiä sähkömastoja.

Walden on myös Jämsän jokilaakson suurmäen Pitkävuoren taustalla. Kaipolan tehtaiden vieressä oleva Pitkävuori näkyy maisemassa kauas torahampaana, mutta hypätty sieltä ei ole enää vuosiin. Alastulorinne on lähes romahtanut ja torni suljettu.

Vilkkilä pitää mäkeä ylipäätään suuruudenhulluna ideana. Se rakennettiin liian korkealle mäelle ja myös hypyn korkeus oli liian suuri. Tuuli riepotteli hyppääjiä ja kisoja piti usein perua.

Mäki on yksityisomistuksessa ja odottaa jotain. Ehkä matkailukäyttöä. Sinne oli tarkoitus rakentaa elämyspuisto, mutta hanke on jäissä.

Muovimäet ovat Jokilaakson mäkiseuran valtti. Mäkihyppyä on itse asiassa helpompi harrastaa kesällä kuin talvella.

”Vesihanat auki ja mäki on hyppykunnossa. Talvi on paljon työläämpi”, seuran puheenjohtaja Markku Mattila kertoo.

Talvella alastulorinne pitää jokaisiin harjoituksiin tampata ja latu kunnostaa. Hankeen ei voi hyppiä. Tosin kesälläkin pitää nurmikko leikata, mutta sitä ei tarvitse ihan joka kerta tehdä.

Lisäksi talvi on lyhentynyt.

Vilkkilä miettii, että lumilautailu on vienyt harrastajia mäkihypyltä. Lähellä on Himoksen laskettelukeskus.

Mutta ainakaan kustannuksista mäkihypyn harrastaminen ei jää kiinni.

”Alle 16-vuotiaille ei maksa mitään”, Vilkkilä sanoo.

Hyppypukuja aletaan mitata vasta 16-vuotiaiden kisoissa. Silloin niiden pitää olla mittojen mukaan tehdyt.

”Siihen saakka seura lainaa varusteet.”

Lue myös Pumppu lujilla -kolumni:

Mäkihypyssä on tarjolla kansallissankarin viitta - luulisi sen kiinnostavan