Ukrainasta paennut Anastasia Dekalo tuli eteläsavolaiselle marjatilalle lapsensa kanssa: ”Äitiys tuntuu vaikealta, kun kotimaassa riehuu sota”

Äiti ja tytär ovat päässeet ratsastamaan naapurin Risto-hevosella.  Kuva: Khrystyna Honcharenko

Äitienpäivä vuonna 2021 oli onnellinen. Silloin ukrainalainen Anastasia Dekalo kävi ostamassa kukkakimpun äidilleen yhteisenä lahjana siskonsa kanssa. Aurinko tuikki pilvien raosta puolipoutaiselta taivaalta kiovalaisella kadulla.

Tämän vuoden äitienpäivä nostaa pintaan surun. Dekalo ei voi halata äitiään eikä hänen 3,5-vuotias Karolina-tytär mennä mumminsa syliin. Etäisyyttä on välissä reilu 1500 kilometriä.

Äitienpäivänä tarkoitus on soittaa omalle äidille ja onnitella häntä puhelimitse. Muita suunnitelmia juhlapäivälle ei ole, sillä koko ajan ollaan kuin välitilassa.

Hengitellään vain päivä kerrallaan, Etelä-Savon luonnon rauhassa.

Karolinan oli tarkoitus syntyä. Niin Anastasia ajatteli, kun tuli raskaaksi 22-vuotiaana. He olivat tutustuneet Karolinan isän kanssa vuotta aikaisemmin ja menneet naimisiin.

”Ajattelimme, että hankkisimme kunnolla elantoa ennen kuin yrittäisimme lasta. Mutta toisin kävi, ja olen siitä onnellinen.”

Äitiydessä kaikki oli uutta. Synnytyskään ei ollut helppo.

Vuorokausi rytmittyi puolen tunnin sykleihin: puoli tuntia vauva nukkui, sitten taas valvoi. Karolina kärsi koliikista, joka valvotti koko perhettä.

Dekalo asui miehensä, vauvansa ja oman äitinsä kanssa kerrostalon kaksiossa Kiovassa.

”Silloin mietin, että haluaisin ehtiä edes suihkuun pesemään hiukset. Mieheni teki yövuoroja töissä, eikä voinut olla oikein apuna”, hän muistelee.

Hienointa äitiydessä oli hetki, kun lapsi sanoi ensimmäistä kertaa sanan ”äiti”. Se tapahtui kotona arkisessa tilanteessa, aivan odottamattomasti.

”Tykkään ikuistaa tärkeitä hetkiä puhelimeen. Harmittaa, kun en saanut sitä videolle.”

Ennen Ukrainan sotaa perhe ei ollut koskaan ollut erossa toisistaan. Kuva: Khrystyna Honcharenko

On kulunut reilut kaksi kuukautta siitä, kun Kiovan öisellä taivaalla paukahtivat aamuviiden tienoilla ensimmäiset räjähdykset, joihin perheen aikuiset heräsivät. Sota oli syttynyt.

Myös lapsi havahtui unestaan, säntäsi ikkunan ääreen ja kysyi äidiltään, ovatko nuo ilotulituksia.

”Vastasin, että kyllä ne ovat. Halusin suojella Karolinaa sodan todellisuudelta, jotta hän ei traumatisoituisi.”

Tärkeimmät tavarat, kuten passit ja vesipullot, pakattiin laukkuihin. Yö nukuttiin pätkissä vaatteet päällä ja seurattiin tiiviisti uutisia. Oltiin jatkuvassa valmiustilassa lähteä pommisuojaan, vaikka kaikille ei riittäisikään paikkoja.

Vuorokauden kuluttua lähtö konkretisoitui. Anastasian äiti paistoi keittiössä lettuja, kun yhtäkkiä ulkona räjähti. Äänet kantautuivat aivan läheltä. Aikaisemmin räjähdyksiä oli kuulunut vain kauempaa.

Ensiksi mummo ja sitten muut aikuiset juoksivat Karolinan luokse ja ottivat hänet käsivarsiensa suojaan.

Sitten Anastasia Dekalon hengitys tihentyi, sydämen syke kiihtyi. Paniikkikohtaus pimensi kaiken hetkeksi.

”Ajattelin, että minun on tehtävä aivan kaikkeni suojellakseni lastani. En voinut enää jäädä Kiovaan.”

Aamun valjetessa perhe lähti Anastasian äidin, siskon ja hänen miehensä, ystävänsä ja hänen miehensä kanssa parin sadan kilometrin päähän maaseudulle, jossa asuivat isovanhemmat.

Maaseudulla olisi ehkä rauhallisempaa, eikä sota tulisi sinne, Dekalo ajatteli.

Mutta räjähdyksiä alkoi kuulua sielläkin. Lentokoneet hurisivat talojen ylitse.

Sitten tuli viesti Suomesta.

Patsenpään marjatilan isäntä ja emäntä Pentti ja Natalia Ikonen Etelä-Savosta tarjosivat heille kotimajoitusta. Tilalla viljellään marjoja ja vihanneksia, ja siellä Anastasian äiti Olena oli ollut ensimmäisen kerran kausityöntekijänä vuonna 2008. Hän oli tilan ensimmäinen ukrainalainen työntekijä.

Anastasian miehen oli jäätävä Ukrainaan, jos tulisi kutsu lähteä rintamalle.

”Tuntui vaikealta jättää aviomieheni ja lapseni isä Ukrainaan. Emme olleet koskaan aiemmin olleet erossa toisistamme.”

Anastasia Dekalo asuu tyttärensä kanssa Patsenpään marjatilalla, jossa hänen äitinsä on ollut ensimmäisenä ukrainalaisena kausityöntekijänä. Kuva: Petteri Kivimäki

Anastasia muutti Ukrainasta tyttärensä, siskonsa ja ystävänsä kanssa marjatilan lähellä sijaitsevaan taloon, jonka Pentin ja Natalian ystäväpariskunta tarjosi heille kodiksi. Toukokuun alussa on edessä muutto marjatilan kesämökille.

Asunnon ovat rakentaneet siirtokarjalaiset evakot ja myös asuneet siellä. Historia ikään kuin toistaa itseään.

Kun he saapuivat taloon, pöydällä odotti höyryävää keittoa.

”Natalian ja Pentin ansiosta ymmärsin, että maailmassa on myös paljon hyviä ihmisiä. Meillä oli kaikki tarpeet normaalia elämää varten. Olemme täällä kuin kotonamme.”

Arkeen on kuulunut paljon aktiviteettia. He ovat ratsastaneet naapurin Risto-nimisellä hevosella ja käyneet pilkillä. On leivottu karjalanpiirakoita ja omenapiirakkaa naapureiden kanssa sekä käyty muun muassa kirkkokonserteissa.

Suomi tuntuu Dekalon mielestä turvalliselta ja rauhalliselta.

Marjatilan naapurustossa suorastaan vilisee eläimiä, kuten koiria, poneja, hevonen, lampaita, kanoja ja jopa riikinkukko. Puhelimeen on tallentunut video lapinpöllöstäkin.

Naapurin Sibelius-kissasta on tullut erityisen rakas Karolinalle. Lapsi huolehtii, että kissalla on aina ruokaa kupissa ja turkki harjattuna.

”Kiovassa piti mennä eläintarhaan, että pääsi näkemään eläimiä. Nyt tuntuu siltä kuin olisi pienessä eläintarhassa. Olen nähnyt ensimmäistä kertaa elämässäni jäniksen”, hän hymähtää.

Marjanpoimijaksi hän ei aio tänä kesänä mennä Patsenpään marjatilalle.

”Olisi eri asia, jos tulisi tänne suunnitelmallisesti kausityöntekijäksi. Mutta me vain lähdimme pakoon sotaa ilman mitään kausityösuunnitelmaa.”

Anastasia haluaa myös viettää aikaansa tyttärensä kanssa. Päiväkotiin hän ei aio lastaan toistaiseksi laittaa, sillä lapsi tarvitsee äitiään todella paljon. Ukrainassa tytär oli päiväkodissa 2-vuotiaasta lähtien, mutta sairasteli paljon.

”Toivon vain, että tilanne helpottuisi, niin voisimme palata takaisin kotimaahan. Aina, kun puhelin soi tai tulee viesti, niin pelkään saavani huonoja uutisia.”

”Kiovassa piti mennä eläintarhaan, että pääsi näkemään eläimiä. Nyt tuntuu siltä kuin olisi pienessä eläintarhassa”, Anastasia Dekalo kuvailee naapuruston eläinystäviä. Kuva: Petteri Kivimäki

Äitiys tuntuu Dekalon mielestä vaikealta, kun kotimaassa riehuu sota.

”En ajattele omaa elämääni enää ollenkaan vaan pelkästään lapseni elämää. Sydämeni särkyy palasiksi tästä tilanteesta.”

Kyyneleet helmeilevät Anastasia Dekalon silmänurkissa. Vaikka niihin kiteytyy syvää surua, on niissä myös äidinrakkautta, jonka voimalla jaksaa eteenpäin.

”Minä olen hänelle kaikki kaikessa. Tunnen syvää äidinrakkautta lastani kohtaan.”

Anastasia Dekalo on hakenut tilapäistä suojelua Suomesta itselleen ja tyttärelleen, mutta päätöstä vielä odotellaan. Kuva: Petteri Kivimäki

Lue lisää:

Ukrainalaisen pakolaisen saa työllistää Suomessa heti – Julia Sudarenko pakeni Harkovasta pommien alta ja päätyi töihin hevoskartanoon Mikkelissä

22-vuotiaalle Tiia Ersalalle äitiys on tullut luonnostaan – nuorien äitien tuomitseminen harmittaa: ”Tuntuu, että nuorilta äideiltä odotetaan enemmän kuin vanhemmilta"

Äitiys on muuttanut laulajatähti Suvi Teräsniskaa monella tavalla: "Lasten myötä olen joutunut opettelemaan, että pystyn sietämään jopa sotkuista leikkihuonetta"