Teatteriarvio: Hair-musikaali tarjoilee kannabiksenkatkuista rauhanaariaa

Claude Bukowski (Joel Mäkinen) kipuilee yhteiskunnan ja kodin odotusten sekä rauhanliikkeen ihanteiden ristipaineessa. Kuva: Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen

Rytmikäs musiikki soi ja ihmishahmot kieppuvat villisti tanssien verhon takana.

Meteli yltyy ja palavaa soihtua kantava saattue astelee verhon raosta näyttämölle.

”Rauha, rakkaus, vapaus, valo”, hoilataan afrikkalaishenkisen rytmin tahdissa.

Yllättäen rummun taonta taukoaa, liike pysähtyy ja soljuva kitaraballadi täyttää tilan.

”Minne mä meen? Seuraan vain virtaa. Minne mä meen, eteenpäin vaan? Tiedänkö koskaan, miksi täällä eletään?” laulaa amerikkalaisnuorukainen Claude Bukowski ( Joel Mäkinen) , joka on seuraavana päivänä lähdössä Vietnamin sotaan.

Taustalla hänen hippi­ystävänsä George Berger ( Pekka Hiltunen) heittää liekkeihin kutsukirjeensä rintamalle.

Jyväskylän kaupunginteatterin versioima Hair pohjautuu amerikkalaismusikaaliin vuodelta 1968. Samanniminen elokuva sai ensi-iltansa 1979.

Musikaalia ja elokuvaa yhdessä pidetään 1960-luvulla roihahtaneiden hippiliikkeen ja kansalaisoikeustaistelun keskeisinä kulttuurisina symboleina.

Kaupunginteatterin lavalla Hair tarjoaa vauhdikasta menoa visuaalisesti, koreografisesti ja musiikillisesti, Galt McDermotin loistavaan soul-rock-henkiseen sound­trackiin nojautuen.

Kun musiikki taukoaa, valojen välke lakkaa ja usva hälvenee, jää lavalle seisomaan sangen onttoja henkilöhahmoja. Pintapuoliseksi jää myös pureutuminen aika­kauden ilmiöiden juurisyihin, vaikka ajankuva sinänsä on läsnä lavastuksessa ja puvustuksessa.

Amerikkalaisen yhteiskunnan mannerlaattojen jyminä vaimenee huumeita käyttävän päähenkilön hallusinaatioiden taustahälyksi.

Hair on vaikuttavaa teatteritaidetta, mutta maailmanselitystä se ei tarjoa. Siihen musikaali ei tosin taida pyrkiäkään.

Hair-musikaalia esitetään Jyväskylän kaupunginteatterissa syyskuusta 2018 toukokuuhun 2019.