Uhma melkein unohtuu, kun ollaan lähiaarteiden äärellä

Lähdin lasten kanssa seikkailulle. Etäisyyttä kotoa oli alle 20 kilometriä, paikalle saattoi viedä jonkinlainen tie vanhan kartan mukaan, Google Maps ei tiennyt. Pakkasimme mukaan eväät ja avointa mieltä. Poika otti mukaan lukemista, vanhempi tyttö piirustusvälineet, nuorempi tyttö uhmaikänsä.

Yritimme lähestyä kohdetta ensin tieltä, jonka Google Maps osasi kertoa. Ajoimme autolla niin pitkälle kuin vanhan volkkarin maavara antoi myöten kuoppaista, pöheikköistä metsätietä ja jalkauduimme maastoon.

Lapset löysivät loistavia kiipeilykallioita, aurinkoisen paikan lukemista varten, mukavan paikan piirtää näkemäänsä sekä niin paljon selostettavaa, että uhma melkein unohtui. Kiipesin vielä pidemmälle yrittäen tähystää reittiä kohteellemme. Ei-kaikkitietävän Google Mapsin mukaan sinne olisi ollut alle puoli kilometriä. Ollapa siivet, että olisi voinut oikaista linnuntietä.

Löysin upeat, jyrkät kalliot. Erämaata silmänkantamattomiin. Askelissani rapisevan kuivaa jäkälää, lähes valkoisiksi hiutuneita keloja, punertavia koivikkoja horisontissa. Löysin auringon, hengästyneen itseni ja huikaisevan luonto­yhteyden tunteen. Mutten reittiä kohteeseemme. Pakkauduimme takaisin autoon ja käänsimme kokan kohti Google Mapsille tuntematonta.

Käännyimme tienhaaraan, jonka kyltistä otin kuvan osatakseni toistekin. Korkeat vuoret vaihtuivat loiviin kukkuloihin, siististi hoidettuihin nummimaisemiin ja aidattuihin laidunmaihin. Näimme monisatavuotiaita, kuhmuraisia jalopuita. Jätimme auton sinne, missä tie päättyi ja jatkoimme jalka­patikassa, eväät mukana.

Taivalsimme korpimaastossa pehmeä sammal joustaen jalkojemme alla. Kiipeilimme yli kaatuneiden puunrunkojen, hyppäsimme yli virtausojien ja seurasimme peurojen polkuja. Järvi alkoi siintää puiden oksien lomasta, kohde alkoi lähestyä, jännitys oli käsinkosketeltavaa.

Kirmasimme alamäkeen niityllä, jonka heinikko alkoi vasta vihertää. Rannan lehtipuut olivat jo isolla silmulla, jykevät rungot nousivat vedestä. Veden sileäksi hiomia kallioita, ­lehtoja ja vihdoinkin tontin rajapyykki, kulmikas, jäkälöitynyt kivi. Olimme löytäneet etsimämme!

Lapset leikkivät vedenrajassa, kiipeilivät puihin ja söivät herkkuja. Etsin tovin muita rajapyykkejä kunnes annoin olla, tuumasin karttaotteen ja Google Mapsin rantaviivojen kuvioiden olevan riittävän samankaltaiset. Ilta-auringon kajo veden pinnalla sykähdytti jotain syvällä sisimmässä.

Palatessamme ihmettelimme, miten monimuotoista luontoa ja upeita paikkoja saareltamme löytyykään. Aarteita löytyy, kun niitä on valmis näkemään.

Kirjoittaja on äiti, työntekijä ja yrittäjä, joka löytää aarteita mitä ­ihmeellisimmistä paikoista.