Lehmäleirillä saa olla onnellisen tehoton
Aurora-kyyttö seisoo tyynesti Pihlan lypsettävänä. Maito ei päädy meijereihin, vaan kaikki käytetään tilalla. Leiriläiset ovat tehneet siitä juoksettamalla leipäjuustoa ja hämäläistä munajuustoa. Niko Nyrhinen Kuva: Viestilehtien arkistoOn tärkeää oppia
ottamaan rennosti. Että jos on vähän
lehmänkakkaa kengissä, niin siihen ei maailma kaadu.
Ilomantsi (MT)
Tuulisen Seppälänvaaran laella seisoo yksinäinen Iines-ankka. Se väistää kaakattaen kyyttöjä, joita leiriläiset paimentavat vanhaan navettaan.
Maisema on kuin maalaiskuvaelmasta: aamulypsylle marssivat lehmät, suomenhevonen aitauksessaan ja ympärillä lajien rikkaudessa kylpevät metsälaitumet.
Vain laitumia kiertävä sähköaita rikkoo idyllin. Ja jos tarkkoja ollaan, kyyttöjen perässä ei kävele Niskavuoren Heta piikoineen vaan ryhmä pesunkestäviä kaupunkilaisia.
Helsingin Herttoniemestä saapuneelle Revon perheelle lehmäleiri Ilomantsissa on kesän kohokohtia.
Leirillä opetellaan maatilan taitoja perinteiseen malliin. Tahti on kuitenkin rauhallisempi.
”Leirillä 16 ihmistä tekee sen, minkä normaalisti hoitaa yksi ihminen”, kiteyttää perheen äiti Nina Repo.
11-vuotias Pihla Repo istuutuu tottuneesti lypsyjakkaralle Aurora-kyytön viereen.
Äidille lasten kasvanut rohkeus tuottaa iloa.
”Lapset pelkäsivät melkein kaikkia eläimiä ja he pelkäsivät myös metsään menemistä. Ajattelin, ettei tämä nyt yhdessä sukupolvessa voi näin mennä.”
”Nyt huomaa, etteivät he enää pelkää. On myös tärkeää oppia ottamaan rennosti. Että jos on vähän lehmänkakkaa kengissä, niin siihen ei maailma kaadu.”
Herttoniemessä ei näy lehmiä, mutta maaseutu voi silti olla lähellä, kun sitä rakastaa: Ninan puoliso Olli Repo voitti Maaseudun tulevaisuuden tekijä -kilpailun viime vuonna ruokaosuuskunnallaan, jossa kaupunkilaiset vuokrasivat käyttöönsä peltoa.
Kun Pihlan kädet alkavat väsyä, lypsyjakkaralle istuutuu perheen vanhin polvi.
Isoäidille lehmäleiri on ensimmäinen suora kosketus lehmään, mutta hän tarttuu toimeen tottunein ottein. Ehkä taipumus kulkee suvussa.
Vanhemmat jättivät kauan sitten pienen torpan lehmineen ja lähtivät Jyväskylään tehtaaseen töihin.
Tehtaan varjossa varttui Eila Repo.
Kaipuuta maaseudulle ei ollut. ”Ei sellaista osaa kaivata, mihin ei ole kosketusta”, hän miettii.
Välillisiä kosketuksia lehmiin kertyi elämän varrella kuin huomaamatta: Ensin työssä meijerissä ja sitten maataloustuotteiden tarkastuslaitoksessa. Ja lehmänläjiin astuessa, tietysti.
”Niinä aikoina korkeat rasvaprosentit maidossa olivat vielä hyvä asia”, Eila muistelee.
Navetassa Eila liikkuu luontevasti ja silittelee kyyttöjä. Kosketus on syntynyt, lopultakin. Parhaana antina hän pitää lypsämisen oppimista.
Kosketus lehmiin on ollut myös raju. Lehmien siirtely ei aina sujukaan kauniisti pyytämällä.
”Yrittäessäni taluttaa vasikkaa lensin sen perässä ja pidin narusta kiinni. Niin suuri voima, sellaisessa pikku-Bambissa!”
Haasteista huolimatta lehmäleiri on Eilan mukaan pehmeä lasku maatilan arkeen. ”Maataloutta olen pitänyt aina tosi kovana työnä.”
Viereisessä rakennuksessa kainuunharmas-lampaat nojaavat kuormalavoista tehtyihin karsinanseiniin. Tilan täyttää vaativa määkinä ja päkätys.
Perheen nuorimmainen, yhdeksänvuotias Vilma Repo on lempityössään: hoitamassa karitsoja. Niistä rakkain on ruskea Nutella, joka seuraa pieniä ruokkijoitaan pitkin pihaa.
Vaaran laella vaeltava eläinjoukko on kaukana tehokkaasta ruuantuotannosta. Se on ennemminkin hyvän mielen maataloutta, pehmeää unelmahattaraa.
Millainen mielikuva kaupunkilaislapsille syntyy, jos kokemukset maataloudesta jäävät karitsan sylittelyyn ja Iines-ankan ruokkimiseen?
”Onhan se liian idyllistä”, Nina toteaa. ”Olemme käyneet lasten kanssa myös automaattinavetassa. Joitakin tuotantomuotoja on kuitenkin vaikea nähdä läheltä.”
Leirillä saa kosketuksen ainakin vanhan ajan maatalouteen. Myös Ninan lapsuusmuistoja väritti maatila.
Kymmenen lehmän lypsykarjatilalla nostettiin heinää seipäille ja vietettiin vapaata elämää.
”Silloin ei ollut niin tarkkaa. Heittelimme toisiamme lehmänlantapaakuilla ja pidimme hauskaa”, hän muistelee. ”Ne ovat niitä parhaita muistoja, jollaisia ei saa leiriltäkään.”
Tuulikki Viilo
Onhan se liian idyllistä. Olemme
käyneet
lasten kanssa
myös
automaattinavetassa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
