Kun katsotaan uutiskuvia Ukrainasta, vapaaehtoisten halu jäädä sota-alueelle tai niiden lähelle auttamaan on merkittävä osa sitä, miten kansa on selvinnyt Venäjän hyökkäyksestä. Vapaaehtoisilla on myös keskeinen rooli humanitaarisen hädän lievittämisessä.
Kun Venäjä on myös Suomen rajanaapuri, turvallisuuden uhkaa pohtii näin viikkoina moni suomalainen.
Maanpuolustuskorkeakoulun professori Aki-Mauri Huhtinen katsoo, että vapaaehtoistyö ja auttaminen ylipäätään saattavat uudessa turvattomuuden ajassa korostua.
”Jos joudumme vielä vakavampiin kriiseihin, ajattelutavan käännöksellä olisi tässä merkittävä positiivinen vaikutus. Ja parasta varautumista olisi, että aloitettaisiin se silloin kun asiat ovat hyvin ja on vielä aikaa.”
Tämän ei luulisi olevan ongelma. Suomihan on järjestöjen luvattu maa, kun niiden määrää suhteuttaa asukaslukuun. Silti viime vuosina vapaaehtoistoiminnassa on yhä selvemmin näkynyt se, että ihmiset ovat kyllä valmiita lahjoittamaan rahaa tai tavaraa. Yhä harvempi on valmis sitoutumaan antamalla omaa aikaansa ja tekemistään.
Takana on useampi rauhan vuosikymmen, joiden aikana suomalaiset ovat voineet keskittyä omaan ja läheistensä hyvinvoinnista huolehtimiseen.
”Meistä monet on tavallaan opetettukin rakentamaan tulevaisuuttamme niin osaamisen suhteen kuin fyysisesti ja sosiaalisesti. Oma identiteetti on ollut investointipaikka. Voi sanoa, että olemme olleet tahattomasti itsekeskeisiä”, Huhtinen vertaa.
Yhteiskunnan kestokyvyn suhteen kriiseistä selviämisessä ja palautumisessa, josta käytetään tieteessä termiä resilienssi, tarvitaan keskinäistä luottamusta ja halua auttaa.
Eikä nyt puhuta vain avun lähettämisestä Ukrainaan tai tänne Ukrainasta saapuvien auttamisesta, vaan meillä on kotimaassa muitakin ryhmiä, jotka tarvitsevat tukea.
Koronan alkuvaiheessa arjen vapaaehtoista verkostoitumista syntyi esimerkiksi asiointiavun merkeissä. Mutta ilmiö on jo laimentunut, kun vanhuksetkin ovat saaneet taas liikkua itse.
Esimerkillä on vaikutusta, etenkin jos sitä antavat merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa olevat tai julkisuudesta tutut henkilöt.
”Niiden keskuudessa, joilla menee hyvin ja joilla on voimavaroja, saisi syntyä heräämistä. Menenkö kuntosalille vai kenties hakkaaman halkoja jollekin yksin asuvalle vanhukselle? Tai menenkö vippitilaisuuteen vai jakamaan ruokapusseja?” Huhtinen heittää.
Ukrainasta nähdään, kuinka yhdessä toimiminen kriisin keskellä tuottaa välttämätöntä konkreettista hyötyä ja lisäksi synnyttää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se toimii kuin sosiaalinen liima, joka läpäisee yhteiskunnan eri kerrokset.
”En epäile, etteikö meiltä suomalaisessakin yhteiskunnassa löydy sitä. Mutta meillä on ehkä mennyt pitkään niin hyvin, että esiin voi sen sijaan tulla myös riitelyä. Korona-aikanakin ”mulle ensin” - ajattelu nosti jo päätään siinä, keitä autetaan”, sanoo Huhtinen.
Iso haaste tukiverkoston tasavertaisessa jakautumisessa on myös, että Suomi on maantieteellisesti laaja ja väestö kaupunkiseutujen ulkopuolella harvassa.
Vaikka Huhtinen onkin koulutukseltaan sotatieteiden tohtori, hän korostaa, että Suomen ja Venäjän sotia ei voi verrata nykymaailmaan.
Koko 1930-luvun Suomi oli edennyt eteenpäin niin talouden, koululaitoksen kuin rahentamisen saroilla. Keskushallinto vahvistui.
”Talvisodan henkeä ei saa unohtaa. Se oli tavallaan ihme. Mehän vain odotimme vuoden 1940 olympialaisia. Toisaalta ei ollut kuin 20 vuotta, kun meillä oli sisällissota. Siinä punnittiin luottamusta, mitä mieltä olemme toisistamme.”
Kun ajatellaan Suomen kokemuksia talvi- ja jatkosodassa, perusperiaatteena oli silloinkin: ”Jos aioit saada apua, sinun oli autettava muita”.
Tähän Huhtinen kuitenkin vetää rajan reilun 80 vuoden takaiseen ja nykyiseen maailmaan. Yhteiskuntarauhaa veisi eteenpäin, kun irrottauduttaisiin hiukan tiettyjen sotahistoriaan liittyvien perinteiden ja lausumien toistamisesta.
”Meidän pitää kunnioittaa veteraaneja ja perinteitä, mutta niillä samoilla hokemilla emme selviä mahdollisissa seuraavissa kriiseissä. Ne hokemat eivät puhuttele varsinkaan nuoria tai niitä nykyisin Suomessa asuvia, jollla on toisenlainen tausta.”
Monet keski-ikäisetkin ihmiset haluavat toimintaa mutta vierastavat tunnustuksellisuutta. Siksi esimerkiksi maanpuolustus- ja reserviläisjärjestöjen toiminta ei houkuta kaikkia, vaikka varautuminen kiinnostaisikin.
Sitä kansallista resilienssiä vahvistaisi, kun löydettäisiin vanhoille myytille uusia merkityksiä ja toimintamalleja, jotka vievät tämän hetken Suomea eteenpäin. Samaahan markkinoilla tehdään koko ajan: liitetään yhteen vanha nimi ja uusi tuote, jolloin vanha brändi antaa arvoa uudelle.
Huhtinen sanoo, että ottamatta ideologisesti kantaa Suomesta löytyy useita järjestöjä, jotka ovat tähän kyenneet. Esimerkkinä hän nostaa martat, jotka ovat toiminnallisuuden kautta löytäneet uuden sijansa niin kaupungeista kuin maahanmuuttajien keskuudesta.
”Marttatyö on hyvin käytännöllistä. Tehdään asioita, jotka ovat käytännössä tärkeitä ja humaaneja.”
Johtamisen professorina Huhtinen kaipaa vapaaehtoista joukkoistumista ilman, että sitä tarvitsee ohjata ylhäältä alaspäin. Se vahvistaisi kansalaisten varautumista.
Medialta Huhtinen toivoo enemmän tällaisten vapaaehtoistyön helmien esittämistä: millaisia arjen ratkaisuja on paikallisesti kehitetty ja miten niistä on syntynyt uudenlaista sisältöä elämään niin autetuille kuin auttajille.
Huhtisen mielestä on ristiriitaista, että sinänsä hyvin tasa-arvoisessa Suomessa elää edelleen välillä ”kuninkaan kaipuu”. Koronakriisi totutti meidät kuviin ministereistä ja terveydenhuollon keskeisistä virkamiehistä.
Ukrainan sodassa sama jatkuu, kun media seuraa presidentin Volodymyr Zelenskyin taitavasti rakennettua esiintymistä kriisipaikoilla tai videopuheita eri maiden johtajille. Sotaa seurataan hänen kauttaan, vaikka sosiaalinen media lähes notkuu ukrainalaisten jakamia paikallisia tilannekuvia ja -videoita.
Ukraina antaa mallia, kuinka nykyinen sosiaalinen media tekee kansalaisista osan kriisitilanteen viestintäkoneistoa. Joukkoistettuna oma sanoma leviää tehokkaammin kuin minkään maan virallisen johdon kautta.
”Meidän suomalaisten on helppo ajatella normaaliaikana, että sanomamme menee maailmalla läpi median kautta. Mutta kriisin keskellä pitää olla tarkkana, että syrjäistenkin kolkkien viestit kuullaan eivätkä ne huku”, Huhtinen toteaa.
Kriisit vaativat myös osaavaa johtajuutta ja aitoja esimerkkejä tasa-arvosta hierarkioiden sijaan.
Näemme yhä enemmän videoita luetun tekstin sijaan. Silloin ihmisen käytös ja asenne toisiin ihmisiin korostuu, minkä Zelenskyi on entisenä näyttelijänä ymmärtänyt. Hän esiintyy parransängessä tavallisissa vaatteissa, lähes aina ympärillään muita ihmisiä.
”Kontrasti on valtava Venäjän (presidentti Vladimir) Putiniin, joka muistuttaa vähän siipeensä saanutta James Bondia yksin kaukana muista”, Huhtinen vertaa.
Hän ajatteleekin, että Euroopassa käytävä sota tuo ehkä someseinille ylipäätään suhteellisuutta: vähemmän lasien kilistelyä ja enemmän käytännöllisiä arjen pieniä asioita. ”Vähempikin riittää” -ajattelu luo levitessään sosiaalista liimaa ja luottamusta yli somekuplien.
Ukrainan sota on ylipäätään herättänyt suomalaiset huomaamaan keskinäisten kytkentöjen merkityksen. 1980-luvulla vauhtiin lähtenyt globalisaatio toi pitkään ennen kaikkea myönteisiä asioita. Koronaankin vielä jaksettiin suhtautua vastoinkäymisenä, joka joskus menee ohi.
Pitkä rauha ja taloudellisen vahvistumisen aika ovat luoneet turvallisen kehyksen, jossa elämää on voitu suunnitella pitkälle eteenpäin. Nyt tuo järjestys on mullistunut.
Huhtinen käyttää ilmausta ”rihmastojen aika”. Vaikka sota ei ulotu Suomeen, sen vaikutukset tuntuvat: polttoaineet ja elintarvikkeet kallistuvat, asumisen samoin energianhinnan ja lainojen kustannusten kautta.
Niukkuus on myös aika monelle jäänyt ilmiöksi, jota voi katsoa sivusta. Arkea on useille ollut voida kuluttaa ja matkustaa helposti.
Nyt pohditaan, voisiko perustaa kesäksi oman puutarhapalstan tai kuinka ja mistä tuotteista voi harjoittaa vaihdantataloutta.
Kehityksen voi nähdä myös myönteisenä. Niukemman kulutuksen kautta voidaan löytää vanhojen toimintatapojen viisautta: kestävämpi kulutus on järkevää ympäristönkin kannalta.
”Ehkä korona-ajan hyvä puoli oli, että opimme käyttämään tietoverkkoja hyvin ja etätyö yleistyi. Niiden kautta voidaan hakea arkeen sekä säästöä että resilienssiä”, Huhtinen sanoo.
Lue myös:
