Diakoni näkee ihmiset haavoittuvaisimmillaan – "Ihmisillä on suuri kynnys päästää toisia kotiinsa, moni kokee kotihäpeää"

Pääsiäinen on jäänyt vähän joulun jalkoihin, harmittelee diakoni Kirsi Rundgren. Hän nauttii valtavasti kiirastorstain iltakirkosta, jossa alttari riisutaan ja muutetaan suruasuun. Myös pääsiäisaamun riemua hän odottaa. "Jouluna meidän täytyy valmistaa ja tehdä, mutta pääsiäinen tulee, vie ja kantaa. Se ei vaadi meiltä mitään." Sylissään hänellä on eläinsuojeluyhdistykseltä saatua koiranruokaa, jotta diakoni voi tarjota auttavan käden myös avuntarvitsijoiden lemmikeille. Kuva: Esko Keski-Vähälä

Nyt talossa on hiljaista, mutta ennen joulua muutaman metrin mittaiselle käytävälle ahtautuu kymmenittäin ihmisiä. Lahjoitustavaroille ei ole minkäänlaista säilytystilaa, vaan diakonin työpöydän alle ja ympärille on kasattu pahvilaatikoita. Yhdestä kurkistaa sininen pehmolelukäärme suu ammollaan. Toisessa on villasukkia vanhuksille.

Pietarsaaren Seurakuntakeskuksen diakoniatiloja ei ole suunniteltu sellaiseen avuntarpeeseen, jota diakoni Kirsi Rundgren joutuu työssään todistamaan päivittäin.

"Kaikki, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, heijastuu heti meille. Esimerkiksi Suomessa asuu yhä huonokuntoisempia vanhuksia kotona, se on ollut suuri mullistus", Rundgren sanoo.

Koronaepidemian aikana diakoni palvelee avuntarvitsijoita päivittäin puhelimessa. Konkreettinen apu annetaan ajanvarauksin luukulta, käytävä pysyy tyhjänä.

Rundgren totisesti tietää, mistä puhuu, sillä hän on työskennellyt diakonina yli 20 vuotta, joista 18 viimeisintä vuotta Pietarsaaressa.

Diakonisen kutsumuksen Rundgren sai lukioikäisenä, mutta halu toisten ihmisten auttamiseen kyti mielessä jo aikaisemmin. Rundgrenin äiti työskenteli sosiaalialalla, ja työn vaativuuden sekä henkisen kuormituksen ymmärsi kotona äitiään tarkkaillut pieni lapsikin.

"Joskus on tilanteita, joihin ihminen ei itse voi kovin paljoa vaikuttaa. Aloin miettiä, mikä on Jumalan mahdollisuus eheyttää meitä."

Työssään Rundgren kohtaa monenlaisia ihmisiä. Apua tulevat pyytämään vanhukset, lapsi­perheet, maahanmuuttajat, nuoret ja päihdeongelmaiset. Yhteiskunnan digitalisoituessa on tärkeää, että on paikka, josta apua saa vaikka älypuhelin ei hyppysissä pysyisikään.

Vuoden aikana Rundgren kohtaa satoja ihmisiä. Tapauk­set pyritään jakamaan mahdollisimman tasaisesti pitkin vuotta, mutta esimerkiksi joulu aiheuttaa piikin. Lyhyessä ajassa täytyisi tarjota jonkinlaista apua parillesadalle ihmiselle.

"Jos ihminen on yksin, hänelle jää vahvasti mieleen, jos joulunakaan ei kukaan auttanut."

Aamupäivisin Rundgren on yleensä toimistollaan, mutta iltapäivisin hän jalkautuu kentälle. Hän käy selvittelemässä asioita Kelassa tai vaikka poliisiasemalla ja tekee käyntejä sekä laitoksiin että ihmisten koteihin.

"Ihmisillä on suuri kynnys päästää toisia kotiinsa, moni kokee kotihäpeää. Koti on hyvin haavoittuvainen ja herkkä paikka. Mutta on tärkeää kohdata ihmisiä, jotka eivät pääse liikkumaan kodistaan mihinkään."

Pienessä kaupungissa työskentelevän diakonin kasvot ovat monelle tutut. Rundgren osaa itse jättää työnsä toimistoonsa eikä vatvo niitä mielessään vapaalla. Hänellä on siihen aivan oma systeeminsä. Hän kirjoittaa keskeneräisen asian paperille, ja laittaa sen sitten kaappiin, jonka oven hän sulkee. Siellä asia sitten odottaa seuraavaan työpäivään saakka.

Monet asiakkaat eivät edes halua puhua ongelmistaan kohdatessaan Rundgrenin muissa yhteyksissä. Niitä, jotka alkavat asioistaan puhua, Rundgren kehottaa palaamaan asiaan myöhemmin. Yleensä ihmiset ymmärtävät sen.

Suuremmat kriisitilanteet saattavat jäädä pyörimään Rundgrenin mieleen, ja ratkaisu kinkkiseen ongelmaan saattaa kirkastua vaikka vapaa-ajalla. Hankalimmista tapauksista diakoni käy puhumassa ammattiauttajan kanssa.

"Keskustelun avulla minulle ei tule myötätuntouupumusta. Se auttaa, jos kyse on vaikka rikos- tai väkivaltatapauksesta. Sillä tavalla traaginen asia ei jää verkkokalvoilleni hallitsevaksi."

Monelle avun pyytäminen on suuri häpeä, eivätkä ihmiset halua tuttujen näkevän heidän jonottavan diakonin toimiston edessä. Rundgren yllättyy ja liikuttuu kuitenkin usein siitä, kuinka avoimesti ihmiset ovat valmiita keskustelemaan omista vaikeuksistaan.

"Moni kokee epäonnistuneensa ihmisenä, vaikka monissa tilanteissa ihminen ei ole itse voinut vaikuttaa tilanteeseensa. Auttaminen ei ole sitä, että toteuttaisimme kaikki tarpeet, mutta on tärkeää, että ihminen saa kokemuksen siitä, että hän tulee kuulluksi."

Kuuntelemisen ja paperi­töissä avustamisen lisäksi diakoni voi tarjota myös konkreettista apua. Vaikka sitten ne villasukat yksinäiselle vanhukselle tai sinisen leikkikäärmeen vaikeuksissa olevan perheen lapselle. Yhteistyö eläinsuojelu­yhdistyksen kanssa mahdollistaa myös koiranruuan antamisen, vaikka seurakunta ei itse siihen käytä rahaa. Ruoka-apua ihmisille sen sijaan on tarjolla.

Työn vaikeudesta huolimatta diakoni saa kokea usein kauniita onnistumisen hetkiä. Rundgren myös liikuttuu työnsä äärellä.

"Äitienpäivänä saan todella usein ihmisiltä tekstiviestejä, joissa lukee hyvää äitienpäivää äiti. Se koskettaa joka kerta."