”Elokuva ei ole saarna” – Klaus Härö jakaa elokuvissaan tarinoita, jotka ovat koskettaneet häntä itseään

Klaus Härö halusi tehdä elokuvan ikäihmisten rakkaudesta, sillä hänestä on tärkeä keskustella ikääntyneiden kohtelusta. ”Ikäihmisten itsemääräämisoikeus nousi ajankohtaiseksi etenkin korona-aikana.” Kuva: Sanne Katainen

Elokuvaohjaaja Klaus Härö antaa haastattelua puhelimitse hotellihuoneesta Porista, missä hän on esittelemässä syyskuun lopussa ensi-iltaan tulevaa elokuvaansa Rakkaani, merikapteeni. Härölle Pori on tärkeä paikka, sillä siellä on paljon elokuvaosaamista ja sen naapurissa Kokemäellä kuvattiin elokuva Postia pappi Jaakobille.

Härö ajatteli tuosta elokuvasta, että siitä tulee hänen viimeisensä, ei sitä kukaan katso.

”Pieni elokuva, hidas tempo, uskonnollinen aihe. Vastustin jopa sen viemistä elokuvateattereihin – pessimisti ei pety – sillä leffa tehtiin alunperin televisioon.”

Postia pappi Jaakobille sai kuitenkin lähes satatuhatta katsojaa elokuvateattereissa, ja Yle Areenassa sen on nähnyt liki miljoona ihmistä. Se voitti Helsingin Sanomien yleisöäänestyksen 2000-luvun koskettavimpana elokuvana.

”Siitä tuli rakastettu klassikko. Suosio oli merkki siitä, miten paljon merkitsee, että työtä tehdään sydämellä ja oikealla asenteella”, Härö summaa. ”Kun näyttelijät uskovat tekemiseensä, niin yleisökin uskoo”, ohjaaja kiittää erityisesti pääosan esittäjiä Heikki Nousiaista ja Kaarina Hazardia.

Härö koki, että kyseinen elokuva oli hänelle lahja – olihan sen käsikirjoituskin vain tupsahtanut yllätyksenä hänen postilaatikkoonsa Porvoossa.

Härön uusin elokuva Rakkaani, merikapteeni kertoo ensirakkauden sijaan viimerakkaudesta. Se syntyi Miekkailija-elokuvan tuottajien halusta tehdä yhteistyötä Härön kanssa, ja Härölle tuttu käsikirjoittajapari Jimmy Karlsson ja Kirsi Vikman kehitti henkilöt Härön idean pohjalta.

Rakkaani, merikapteeni -elokuvassa teemana on rakastumisen lisäksi vanhempien ja lasten välinen suhde, jota Härö on käsitellyt muissakin elokuvissaan, erityisesti omaelämäkerrallisessa Elämää kuoleman jälkeen -filmissä.

”Omista vanhemmista tai lapsista ei koskaan pääse irti, joten suhteen on syytä olla kunnossa. Se suhde vaikuttaa omakuvaan ja suhteellisuudentajuun.”

Härö muistuttaa, että lapsena ihminen on syytön siihen, mitä eteen tulee, mutta kun elämä jatkuu, on myös osallinen, ei pelkkä uhri. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta joskus voi voittaa pahan hyvällä.

”Jos et voi muuttaa toista, mieti, miten voit muuttaa itseäsi. Kun olet antanut omille vanhemmillesi anteeksi, se antaa rauhan tarkastella asioita ja ihmisiä kiihkottomasti ja ymmärtävästi.”

Härön uusimmassa elokuvassa kaikki ei pääty näin onnellisesti, mutta näitä teemoja elokuva käsittelee.

Elokuva kuvattiin Irlannissa, missä sää vaihteli nopeasti. Haasteena oli saada kohtaukset yhtenäisinä, kun kuvaukset aloitettiin sateessa ja äkkiä olikin aurinkoista.

Olosuhteet olivat karut, sade ja tuuli riesana, aikataulu tiukka, mutta maiseman jylhyys voitto.

”Iltaisin oli kiva käpertyä turpeen lämmittämän takan ääreen”, Härö tunnelmoi ja huomaa ajoittain jopa kaipaavansa turpeen tuoksua.

”Irlantilaiset kaipaavat sitä niin, että myyvät maailmalla pieniä rasioita, joissa on turvetta. Kun meillä Suomessa ihmisillä on metsikkö, mistä me saamme puita takkaan, irlantilaisilla on pieni suon palanen, mistä he saavat turvetta.”

Häröstä on hyvää ajatusjumppaa nähdä välillä, miten muualla eletään.

Härö on syntynyt Porvoossa ja palannut sinne opiskeluvuosiensä jälkeen. Hän ei haikaile maailmalle, vaikka työn takia välillä reissaakin, kuten edellisviikolla elokuvafestivaaleilla Kanadassa ja kuluvalla viikolla Suomessa.

”Porvoossa asumista ei tarvitse selittää, sillä se on mun koti, hyvine ja huonoine puolineen. Niillä kujilla olen kasvanut. Joudun olemaan kotoa pois vähemmän kuin luulisi. Teen töitä kotityöhuoneella, ja usein perhe matkustaa mukana, kun olen kuvauksissa.”

Härö on itse ainut lapsi ja hänen vanhempansa ovat kuolleet, mutta omassa perheessään hänellä on viisi lasta. Tekemistä riittää työssä ja perheessä, joten mitään omia harrastuksia mies ei ehdi kaivata. Joskus töitä on liikaa, jolloin hän toivoisi voivansa viettää perheen kanssa enemmän aikaa.

”Ohjaajan ammatti on äärimmäisen monipuolinen, kun yhtenä viikkona saan seurata maanviljelijän elämää ja toisena tehdä räppivideoita. Voisin kiinnostua monesta, mutta elämä on rajallinen, pitää tehdä valintoja. Yhdessäolo on minulle tärkeää.”

Maanviljelijän elämään Härö tutustui ohjatessaan Maaseudun Tulevaisuuden mainosvideota kolme vuotta sitten. Mainosten teko tuo vaihtelua elokuvien ohjaamiseen ja pitää yllä ammattitaitoa. MT:n mainosprojekti oli yksi mieluisimmista.

”Meitä oli virolahtelaisella maatilalla viiden hengen porukka, ja kuvattiin kolmen päivän aikana melkein kaikkea, mikä liikkuu.”

Härön kunnioitus maatalousyrittäjiä kohtaan lisääntyi.

”Minä teen työtä, jota ilman voidaan olla, mutta ilman suomalaista leipää ja maataloutta ei voida elää. Se on aivan välttämätöntä.”

Häröstä näytti siltä, että maanviljelijän työ ei lopu koskaan, aina on jotain tekemistä.

”Se ei ole laiskan hommaa eikä vain yhtä tekemistä, vaan kymmenet asiat odottaa tekijäänsä koko ajan. Aina otettiin seuraava työkalu. Maanviljelijät vihkivät itsensä työhön, josta me kaikki saamme iloita.”

Häröä kummastuttaakin suomalaisen ruuan halpuuttaminen.

”Kun suomalaisen ruuan hintaa painetaan, niin lopulta sen maksaa tuottaja, ja se on äärimmäisen väärin.”

Nykyisessä maatalouden kriisissä olisi Härön mielestä aihetta jopa elokuvaan, mutta pelkkä otsikko ei riitä, vaan tarvitaan idea, sulattelua ja työstämistä. Esimerkiksi Härö nostaa Miekkailija-elokuvan. Aiheena Neuvostoliiton miehitys ei yksin kantanut, mutta kun se kerrottiin ankeuden keskelle perustetun miekkailukerhon tarinana, syntyi vastavirta ja tarina. Siitä kehkeytyi elokuva.

”Itse olen hidas hoksaamaan. Siksi useimmat elokuvani sijoittuvat menneisyyteen.”

Nuorena Härö kiinnostui uskon asioista ja mietti myös papin ammattia. Elokuvien vetovoima oli kuitenkin suurempi kuin kirkon viran, ja niin Härö opiskeli ohjaajaksi.

Härö ei ajattele elokuviaan minään saarnan välineinä.

”Siihen ne ovat liian kalliita ja tehottomia. Kahdenkeskinen keskustelu ja yksisuuntainen saarna ovat koeteltuja keinoja levittää kristillistä sanomaa.”

”Ohjaaminen on sitä, että jokin asia on puhutellut minua ja elokuvilla haluan sanoa, että oletko sinä miettinyt samaa. On kyse kokemusten jakamisesta, sen puhumisesta, mikä on tärkeää.”

Oman elämänsä tärkeimmäksi asiaksi Härö nostaa yhä uskon. Hän kertoo lukevansa päivittäin Raamattua ja nollaavansa itsensä Jumalan sanan äärellä.

”Jos ajatukset karkaa, niin se palauttaa. Olen Jumalan luotu ja Jumalan lapsi – se antaa paljon iloa ja turvaa, mutta myös kurittaa ja muistuttaa perusasioista. Se on kaikki.”