Lapin luonto lohduttaa erosurun keskellä Tomi Kontion runokirjassa – teos opettaa arvostamaan elämän kauneutta tekemättä siitä kliseistä

Tomi Kontio: Tunturin luokse, rakkaan. 2023. 93 sivua. Kustannusosakeyhtiö Teos. Kuva: Heli Sorjonen / Kustannusosakeyhtiö Teos, kuvankäsittely: Aatu Jaakkola

Tomi Kontion (s. 1966) kahdeksannen runokoelman nimessä kaksoismerkitys kattaa hienosti sisällön. Rakka, louhikkoinen tunturin laki, vetää puoleensa, on rakas. Runot kertovat rakan karusta lumosta, mutta myös koetun rakkauden särmistä, eron ja kaipuun kivuista.

Luonnosta on tullut vahva elämyspohja helsinkiläissyntyiselle Kontiolle. Hänen teoksensa Kansallispuistojen kutsu (Avain, 2020) palkittiin vuoden luontokirjana. Sen kuvat ja kertomukset syntyivät, kun hän retkeili poikansa kanssa Suomen suojelluissa luontokohteissa.

Runoissa Kontio riisuu yltään kaupungin, ripustaa henkarille kulttuuririennot ja liikenteen infran. Hän vaeltaa taas pojan kanssa Lapissa. Tuuli huuhtoo sisäistä taakkaa kevyemmäksi: ”kulkee lävitsemme, / vie jotakin meistä, / jonkun osan, / joikaa tunturiin / surun helmen”.

Avaraa maisemaa vasten elämä saa uudet mittasuhteet. Kontio ei karta suuria sanoja, ei hae niille vertauksia. Tunturien rinteillä kliseisetkin sanat, kuten rakkaus ja kauneus, kantavat sukupolvien syvyyksistä nousevaa muistia ja purojen raikastamaa merkitystä.

”Yhä haavoissa kirvelevät, / rakkauden tulehdukset, / kuumeinen muistuma onnesta, / menneiden hetkien musertava kauneus.” Mutta koetun taustalla, luontokadonkin taustalla aina: ”aurinko nousee ja laskee, / nousee ja laskee.”

Taivaan paljauden alla runoilija tuntee ikiaikaisen pyhyyden läsnäolon. Ilmaisu hakee välillä psalmien muotoja ja kirpoaa rukouksena: ”Minun sydämeni on täynnä pieniä teräviä kiviä / Tuule, vilvoita, lohduta, pyyhi pehmeillä pilvillä!”

'Tunturin luokse, rakkaan' puhuttelee suoraan ja sopii siten niillekin, jotka karttavat vaikeasti tulkittavaa nykyrunoutta.