Mauno Järvelä panostaisi musiikinopetuksessa soittamiseen. Kuva: Kimmo Haimi
Näppärihuuma levisi koko maahan – "Orkesteri joka kylälle!"
Pelimannisukuisen Mauno Järvelän mielestä musisointi kuuluu kaikille. Näppärihuuma onkin levinnyt koko maahan.
Mäntyharjulainen, 14-vuotias pianonsoittaja Mikael Laasanen tuli kaverinsa kanssa Keravalle harmoonia polkemaan. ”Oli kiva kokemus, samoin kuin orkesterissa soittaminen.”
Marskin saapas on Järvelä-tuotantoa: sanat Maunon, sävel Ailin.
Näppärikursseja pidetään ympäri maata, ja niille ovat tervetulleita myös ne aikuiset, joiden soittoharrastus on jäänyt vähemmälle. Tässä yli sata soittajaa musisoi tammikuussa Keravalla. Kuva: Kimmo Haimi”Täällähä on enemmän väkeä kuin Ameriikan resitentin virkaanastujaisissa!”
Kaustislainen Mauno Järvelä, 67 aloitti tammikuussa Keravalla ties kuinka monennen Näppärikurssinsa eli viikonlopun kestävän soittosession vasta-alkajista ammattilaisiin.
”Ovatko Raunon valssissa kaikki mukana? No sitten: Yy-kaa-koo!”
Valssi alkaa ja vaihtuu lennosta lentävään polskaan. Yläkoulun ruokasalin täyttää riuska poljento ja lasten railakas laulu, kun lähdetään karhunpeijaisiin. Kaikki toistasataa lasta ja aikuista ovat täysillä mukana.
”Toi oli sikahyvä”, Aili Järvelä kehuu.
Vielä suurempi raiku on äänien, kun joukko soittaa ja laulaa täyttä kurkkua Marskin saapasta.
”Tein tekstin Suomen juhlavuoden kunniaksi ja pyysin Ailia säveltämään”, Mauno Järvelä kertoo.
Tyypillistä Järvelälle: sanoittaa omintakeisesti ja hauskasti historiallisia tarinoita merkkihenkilöistä.
Kyytiä ovat saaneet niin Lönnrot ja Runeberg kuin Mozartin Taikahuilu ja Bizet’n Carmen ja taannoisena juhlavuotenaan tietysti itse Sibelius.
”Sinfoniat – niitä seitsemän oli kai, on muistona rypyt mun otsallain”, Järvelä sanaili.
Huumori ei aina avaudu pienimmille, mutta eipä ole vielä lukutaitoakaan. Siksi sanat opetellaan ulkoa, joskus myös tanskaksi, norjaksi tai mordvaksi.
Näppärikurssin iloiseen porukkasoittoon mahtuvat mukaan kaikentasoiset ja soittimet, tosin piano-oppilaat polkevat harmooneita.
Ohjelmisto koostuu kansanmusiikkiviritteisistä kipaleista. Pienemmät soittajat katsovat mallia orkesterin joukkoon ripotelluista musiikkiopiston opettajista ja Järvelän lapsista: täällä viidestä vesasta ovat mukana Esko, Aili ja Alina, ammattimuusikoita kaikki.
Järvelän kehittämä opetusmetodi on sama kuin Suzukin: kuuntelemalla ja matkimalla oppii. Kansanmusiikkipohjaisena sen nimi on kuitenkin näppäri eli sisuki.
Näppärisoitto syntyi, kun kaustislaisista pikkumuusikoista koottu ryhmä alkoi kiertää esiintymässä.
Niin pitäisi olla muuallakin.
Järvelä arvosteleekin nykyistä musiikinopetusta. Se luotiin aikanaan kattamaan koko maa ja ennen kaikkea musiikkielämän tarpeita.
Seurauksena on, että paikallinen musiikkiperinne köyhtyy ja harrastajat karsinoituvat.
”Monin paikoin lapsen pitää vieläkin läpäistä testit päästäkseen perusopetukseen. Kun sitten oman kylän motivoituneimmat ja lahjakkaimmat oppilaat ohjataan muualle jatko-oppiin, paikallinen pajatso tyhjenee”, Järvelä sanoo.
”Siksi joka kylälle pitäisi saada pystyyn orkesteri. Jokaisella on oikeus harrastaa musiikkia. Eikä paikallista perinnettä pidä päästää näivettymään”, Järvelä julistaa.
Hän mainitsee musiikkikasvatuksen esikuvana unkarilaisen Zoltan Kodalyn.
Järvelä panostaisi oman seudun musiikkiperinteen ”löytöretkeilyyn” ja yhdessä soittamiseen. Pääsykokeet ja teoriaopetuksen voisi säästää alalle aikoville.
”99 prosenttia jää kuitenkin harrastajiksi”, Järvelä sanoo soittotunneilla käyvistä.
”Suunnan tarkistaminen on ajankohtaista erityisesti nyt, kun panostukset kulttuuriin pienenevät.”
”Musiikkikasvatusta ja resursseja olisi katsottava kokonaisuutena, ruohotupsun juurelta latvaan saakka.”
Näppärikurssilla aistii soittamisen iloa, ja moni on mukana koko perheen voimin.
”Yhdelläkin kurssilla kävi niin, että polkuharmoneja jäi vapaaksi, mutta hetkessä niitä oli soittamassa joku lapsensa kurssille tuonut vanhempi. Ja äsken ruokajonossa kuulin, kuinka tänne oli tullut soittamaan 7-vuotiaan tyttären kanssa äiti, joka ei ole itse soittanut 20 vuoteen. Tämon tosi terveellistä!”
Järvelän opetusmenetelmä on myös vientituote, sillä kursseja pidetään ulkomaillakin.
Keravalla Järvelä käy, koska siellä asuu pojan perhe ja musiikkiopistossa on innostava opettajakunta, joka ymmärtää näppärimenetelmää ja orkesterikokemuksen ainutkertaisuutta oppilaille.
Järvelä syntyi Järvelän pelimannien tunnettuun sukuklaaniin.
Juuriin kuulunevat viulisti Konsta Jylhä ja kanteleensoittaja Kreeta Haapasalo. Järvelän isoisä ja eno olivat taitavia viulisteja, oma isäkin mestaripelimanni.
Järvelä sanoo silti tarttuneensa seitsenvuotiaana viuluun omasta halustaan, ja niin ovat tehneet hänen omatkin lapsensa.
Itsestään selvää ei soittaminen ole aina suvussakaan ollut, sillä uskonnolla on ollut vankka asema Pohjanmaalla.
”Isä joutui soittamaan omalta äidiltään salassa, ja Kreeta Haapasalo valitsi kanteleen, koska viulu ei sopinut tytöille.”
Järvelä sai itse klassisen musiikin viulistikoulutuksen Sibelius-Akatemiassa Helsingissä ja soitti siellä maan ykkösorkestereissa 1970-luvulla.
Hän palasi kuitenkin omille ja pelimannimusiikin monisatavuotisille juurille Kaustisille, ja toimi vuodesta 1985 opettajana Perhonjokilaakson kansalaisopistossa ja muissakin opinahjoissa.
Elämäntyötä on tunnustettu muun muassa Pro Finlandia -mitalilla, Lastenkulttuurin valtionpalkinnolla Sibelius-Akatemian kunniatohtoriudella sekä Ruotsin kuninkaan nimityksellä Ruotsin Pohjantähden ritarikunnan ensimmäisen luokan ritariksi.
Järvelä jäi eläkkeelle viime syksynä. Kuinka se vaikuttaa näppäriopetukseen?
”No miltäs näyttää? Ei mitenkään!”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
