Sotahistorian apulaisprofessori Mikko Karjalainen Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon laitoksesta. Kuva: Maanpuolustuskorkeakoulu
Oikeudenkäynti kansanmurhasta Itä-Karjalassa on taas uusi lenkki venäläisessä valheiden ketjussa
”Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa Suomessa luultiin, että kylmän sodan taisteluhaudat lapioitaisiin rivakasti umpeen ja sotien haavat arpeutuisivat lopullisesti. Toisin kävi”, kirjoittaa sotahistorian apulaisprofessori Mikko Karjalainen.
Suomalaissotilaat tutkivat taisteluissa tuhoutunutta Neuvostoliiton hyökkäysvaunua Vienan Karjalassa Vuokkiniemen Ounasniemessä 16.7.1941. Kuva: SA-kuva”Miten me tulemme tällaisen kopean ja mahtavan suurvallan kanssa toimeen?”
Presidentti Juho Kusti Paasikiven alistuneen ärsyyntynyt päiväkirjamerkintä elokuulta 1948 nousee mieleen viime viikkoina uutisoidusta venäläisestä oikeudenkäynnistä. Siinä on sekä syytetty että päätetty suomalaisten syyllistyneen kansanmurhaan Itä-Karjalassa vuosina 1941–1944.
Marraskuun lopussa 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi ilman sodanjulistusta Suomeen. Talvisodassa neljännessataatuhatta suomalaista menehtyi puolustaessaan kotimaataan ja lähes puoli miljoonaa suomalaista menetti kotinsa Neuvostoliiton anastaessa yli kymmenen prosenttia Suomen maa-alasta. Vuonna 1941 Suomi otti hetkellisen revanssin valloittaen talvisodassa menetetyt alueet takaisin ja ottaen haltuunsa ison osan Itä-Karjalasta.
Toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä suomalainen historiankirjoitus on perannut talvi- ja jatkosodan kulun, päätöksenteon taustat ja sodan inhimilliset kipupisteet.
Tiedämme, että Suomi kokosi Itä-Karjalan venäläistä väestöä leireihin vuosina 1941–1944, tiedämme että osa vangeista menehtyi nälkään ja tauteihin. Mutta tiedämme myös, että leireihin koottua siviiliväestöä ei surmattu systemaattisesti.
Suomalaiset konekiväärimiehet Aunuksessa 5.9.1941. Kuva: SA-kuvaMe suomalaiset tiedämme myös, että kaikista sotaan liittyneistä asioista sovittiin syyskuussa 1944 tehdyssä välirauhasopimuksessa ja helmikuussa 1947 allekirjoitetussa Pariisin rauhansopimuksessa.
Meille suomalaisille on selvää, että jatkosodan päätyttyä syyskuussa 1944 solmittu välirauhansopimus ei faktisesti ollut sopimus vaan Neuvostoliiton sanelema diktaatti. Sopimuksen 11. artiklan mukaan Suomi korvasi Neuvostoliitolle ”sotatoimien ja Neuvostoliiton alueen miehityksen johdosta Suomen aiheuttamat vahingot 300 miljoonan dollarin arvosta”.
Hammasta purren Suomi täytti sotaa seuranneina vuosina välirauhansopimuksen ehdot ilman välihuutoja. Pelkästään rautateitse Suomesta rahdattiin Neuvostoliittoon vastikkeetta muun muassa puutavaraa, paperia sekä erilaisia koneita yli 300 000 junavaunullista.
Juridisen sinetin rauhantila Suomen ja Neuvostoliiton välillä sai helmikuussa 1947, kun Pariisin rauhansopimus vahvisti aiemmin sodan seurauksista avoimiksi jääneet kysymykset. Samalla hiljaisesti hyväksyttiin historian kellastuville lehdille sodan julmuudet, kuten neuvostopartisaanien julmat jatkosodan aikaiset murhatyöt Itä-Lapissa.
Pariisin rauhansopimus yhdessä vuonna 1948 allekirjoitetun YYA-sopimuksen kanssa loi virallisen perustan Suomen ja Neuvostoliiton välisille suhteille. Seuraavina vuosikymmeninä Suomi yritti luoda mahdollisimman normaalit yhteydet itänaapuriin. Suomessa ymmärrettiin, että suurilla valtioilla on eri säännöt pieniin kansoihin nähden.
Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa Suomessa luultiin, että kylmän sodan taisteluhaudat lapioitaisiin rivakasti umpeen ja sotien haavat arpeutuisivat lopullisesti. Toisin kävi.
Suomalaiset sotilaat pyöräilevät palavien talojen vieritse Aunuksen Juoksialassa 5.9.1941. Kuva: SA-KuvaVenäjällä on nostettu 2000-luvulla suomalaisten jatkosodan aikaisesta toiminnasta esiin erityisesti Leningradin piiritys, josta neuvostoaikana oli käytännössä vaiettu.
Toisen maailmansodan tapahtumien käyttö nykyratkaisujen selittäjänä voimistui Venäjällä vuoden 2014 Krimin valtauksen jälkeen. Venäjällä vahvistettiin laki, jonka mukaan vääränlaisesta historiatulkinnasta voi saada jopa viisi vuotta vankeutta.
Vuonna 2016 Suomi sai esimakua historiaymmärryksen uusista sameista virtauksista, kun venäläisessä mediassa esitettiin täysin kyseenalaisin perustein, että Äänisjärven pohjoispuolella Sandarmohissa saattaisi olla haudattuna jopa tuhansia suomalaisten jatkosodan aikana ampumia neuvostovankeja.
Eskadroonan miehiä asemissa Äänisniemessä 15.3.1942. Kuva: SA-kuvaVenäjän maaliskuussa 2022 Ukrainaan kohdistaman laajamittaisen ja oikeudettoman hyökkäyksen jälkeen silmiinpistävin uutisointi suomalaisten jatkosodan aikaisesta toiminnasta on liittynyt Leningradin piiritykseen. Lokakuussa 2022 Pietarin kaupunginoikeus totesi, että piiritys – johon Suomikin oikeuden mukaan osallistui – oli sotarikos ja rikos ihmisyyttä vastaan.
Viime viikkoina uutisoitu oikeudenkäynti suomalaisten syyllistymisestä kansanmurhaan Itä-Karjalassa vuosina 1941–1944 on yksi perusteeton lenkki valheiden ketjussa, jonka uusiin lenkkeihin me suomalaiset joudumme varautumaan myös jatkossa.
Presidentti Paasikivi kiteytti vuoden 1948 lopussa ajatuksensa Suomea koskevista kirjoituksista: ”Venäläisten kirjoitukset ja radiopuheet ovat olleet alusta loppuun valhetta.” Paasikiven ajaton isompi huoli oli kysymys siitä, ”mihin tämä päättyy ja mikä on tämän tien loppupää?”
Mikko Karjalainen
sotahistorian apulaisprofessori
Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon laitos
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
