Lepakoista tiedetään äärimmäisen vähän ja siksi niitä pelätään – lepakkotutkija kirjoitti lastenkirjan, jotta oppisimme ymmärtämään mystisiä nahkasiipiä paremmin

Lepakkotutkijoiden määrä on kasvanut Suomessa viime vuosina, nyt heitä on kymmenkunta, kertoo Thomas Lilley. Kuva: Sanne Katainen

Kirja on omistettu Nautelan Nestorille. Kyseessä ei suinkaan ole mikään hupaisa naapurinukko vaan Suomen vanhin lepakko. Nestori on ainakin yhdeksäntoista vuotta vanha.

Nestori ja lepakkotutkija Thomas Lilley kohtasivat ensimmäistä kertaa vuonna 2005. "Nestori on pitkäaikaisin tutkimuskollegani. Se on pisimpään jaksanut minun juttujani", Lilley naurahtaa.

Minkälaisen kirjan tutkija sitten on omistanut iäkkäälle nahkasiivelle? Ei suinkaan paksua tieteellistä selontekoa vaan Lepakon vuosi -nimisen kuvakirjan.

Tämä on Lilleyn ensimmäinen lastenkirja – ja luultavasti viimeinen.

"Minä olen tieteentekijä ja tiedän sen ansiosta paljon lepakoista. Minulle on kuitenkin hirveän vaikeaa selittää ihmisille tieteen ulkopuolella, mikä lepakoissa on erikoista ja hienoa."

Kun tarinankerronta ontui, apuun tuli Mia Rönkä. Lisäksi mukaan saatiin Nadja Sarell, joka osaa loihtia niin lapsia kuin aikuisia kiinnostavia kuvituksia. Lepakon vuosi -kirja alkoi hahmottua.

Lepakoita on voitu tutkia kunnolla vasta 2000-luvulla, sillä aiemmin teknologia ei ollut tarpeeksi kehittynyt hiljaa yössä lentävien nisäkkäiden tutkimiseen. Kuva: Sanne Katainen

Lepakon vuosi on osa laajempaa Lepakot tieteen ja taiteen siivin -hanketta, jonka suojelijana toimii Jenni Haukio.

"Koko hankkeen idea on kertoa, miksi lepakot ovat niin väärin ymmärrettyjä eliöitä Suomessa ja maailmalla. Niihin liittyy paljon harhaluuloja. Me haluamme oikoa niitä sellaisin keinoin, jotka ovat ihmisille helppo omaksua", Lilley sanoo.

Lilley joutuu usein vastailemaan samoihin iänikuisiin kysymyksiin lepakoista. Imevätkö kaikki lepakot verta? Mitä hyötyä lepakoista on? Eikö niiltä voi saada raivotaudin? Koronapandemian alkulähteiden arvuuttelu on ruokkinut entisestään ihmisten pelkoja tautien saastuttamista siivekkäistä.

"Lepakoista ei vieläkään tiedetä kovin paljon, mikä osittain ruokkii väärinkäsityksiä. Lepakot elävät yöllä, suunnistavat kaikuluotauksen avulla ja ovat ainoat lentävät nisäkkäät. Lepakko on aika erikoinen eläin."

Tutkimuksessa käytettäviä eläimiä säilöttiin aiemmin formaldehydiin, nykyisin käytetään etanolia. Tämä näyte on Luonnontieteellinen keskusmuseossa. Kuva: Sanne Katainen

Lepakot eivät kaapanneet Lilleyn sydäntä vielä lapsena, vaan ensin hän kiinnostui kaloista.

Pappa vei usein järvelle kalaan. Pientä poikaa kiinnosti valtavasti se, miksi mateet uivat syvällä kylmissä vesissä ja jotkut muut kalat taas pinnassa. Kun kalan avasi, sen sisukset kertoivat omaa tarinaansa eväkkään elämästä.

Lilley suoritti biologian kandidaatintutkinnon Englannissa Sussexin yliopistossa, mutta palasi myöhemmin jatkamaan opintojaan Turkuun.

Vuonna 2003 hän istui opiskelutovereidensa kanssa pikkunisäkkäitä käsittelevällä kurssilla, jossa puhuttiin pitkät pätkät myyristä. Lilley ei niistä juuri perustanut.

Eräällä luennolla käytiin läpi juuri julkaistua kirjaa lepakoista. Heti tunnin päätyttyä Lilley ryntäsi kirjakauppaan hankkimaan tuon kirjan itselleen.

"Seuraavana aamuna olin päättänyt, että minusta tulee lepakkotutkija."

Lepakot ovat olleet hankalia tutkittavia. Kaikuluotausääniäkin on osattu tallentaa vasta reilut 10 vuotta. Nykyää äänitteiden avulla pystytään erottamaan lepakkolajeja toisistaan.

Lilleystä on tavattoman kiinnostavaa, että hyönteisiä syövät lepakot pystyvät elämään Suomessa, vaikka suuren osan vuotta ravintoa ei ole tarjolla lainkaan. Horros pelastaa lepakot nälkäkuolemalta.

Lisäksi horrostaminen saattaa vaikuttaa lepakkojen pitkään ikään. Maailmalla on Lilleyn mukaan tavattu jopa 41-vuotias lepakko. Kun osa vuodesta kuluu säästöliekillä, lentävä nisäkäs saa lisää elinvuosia.

Thomas Lilley vastasi Lepakon vuosi -kuvakirjan faktoista, Mia Rönkä tarinasta ja Nadja Sarell kuvituksesta. 

Tutkimus on osoittanut, että monet lepakoihin liitetyt pelot ovat turhia. Alle promillella lepakoista on raivotauti. Itse asiassa ihmiset ovat lepakoille suurempi uhka kuin ne meille.

Lilley on juuri alkanut tutkia ihmisten levittämää sienitautia, joka tappaa lepakoita Pohjois-Amerikassa. Eurooppalaiset lepakot ovat tottuneet valkokuonosyndroomaan, mutta amerikanserkuille se on kohtalokas.

Ihmistäkin suuremman uhkan lepakoille aiheuttaa ilmastonmuutos. Keski-Euroopassa lepakot majailevat luolissa, mutta Suomessa sellaisia ei juuri ole. Täällä lepakot joutuvat horrostamaan kivien halkeamissa ja siirtolohkareikoissa.

Tällaisissa horrospaikoissa tarvitaan paksu lumikerros suojaamaan lepakoita vedolta ja nopeilta lämpötilanvaihdoksilta.

"Jos ilmastonmuutos tuo lisää leutoja talvia, lepakoiden horrostaminen voi vaikeutua."

Viimeistään siinä kohtaa ihmiset saattavat karulla tavalla oppia, mitä hyötyä näistä hyttysiä syövistä ravintoketjun lenkeistä on.