METSÄLLÄ Unski
Unski oli suomenajokoira, rotunsa valio. Metsästyskoirana se oli erittäin taitava. Ajokokeisiin Unski oli osallistunut monta kertaa. Voittoja ja ylimpiä pistesijoja oli kertynyt paljon. Unskin isäntä oli innokas metsästäjä. Ehkä osin koirasta johtuen isännän metsästys rajoittui jänisjahtiin.
Taitavan jäniskoiran haukun seuraaminen ja asettuminen passipaikalle odottamaan kierroksen lähestymistä, siinä oli tunnelmaa. Jännitystä, kuuntelua ja koiran ja metsästäjän täydellistä yhteistyötä.
Unski oli taitava koira, joka ajon alettua osasi suunnata kierrosta passia kohti. Lisäksi, oletettua tai ei, koira osasi haukkuansa muuttamalla viestiä ajon edistymisestä. Haukun rytmi, voima ja suunta muuttuivat, ja kertoivat isännälle ajon kulusta.
Vuosien mittaan oli tehty lukemattomia yhteisiä retkiä. Yllättäen kaikki kuitenkin muuttui.
Isäntää kohtasi työtapaturma. Hänen oikean kätensä sormet jäivät likistyksiin paperileikkurin telojen väliin. Lopputulemana sormia ei voitu palauttaa, vaan amputoinnissa lyhenivät keskisormi ja nimetön.
Käden takia tekemiset rajoittuivat. Ja isännän ohella muuttui myös Unskin elämä. Juoksulangassa pihalla ei ollut kivaa. Joskus tuuli toi mukanaan etäistä metsien tuoksua.
Tutut metsämiehet kiinnostuivat Unskin käytöstä metsällä. Isäntä kielteli aluksi, mutta yritettyään ampua haulikolla radalla, huomasi tilanteen vaikeaksi. Loppusyksyn tullessa hän suostui miesten pyyntöön.
Koira haettiin lauantaiaamuna ja luvattiin palauttaa illaksi. Unski reagoi metsästysretkeen tavanmukaisella innolla ja isäntä totesikin, ettei onnistuminen ollut ainakaan koirasta kiinni.
Illalla metsämiehet ajoivat pihaan. Ilman Unskia. Yksi ajo oli onnistunut hyvin ja rusakko oli saatu. Seuraava ajo oli lähtenyt mutta etääntynyt, ja lopulta haukku oli loppunut kuin naulaan.
Koira ei ollut palannut passipaikalle. Miehet olivat ampuneet ilmaan ja etsineet maastosta, koiraa löytämättä. Ilta oli alkanut pimentyä ja tässä sitä nyt oltiin. Ei auttanut kuin odotella aamua.
Sunnuntaiaamuna lähdettiin metsään. Miehet olivat hakeneet jälkikoiran, jonka annettiin haistella Unskin taluttimia ja pantoja. Lähdettiin kulkemaan ajolinjaa pitkin. Oletetun ajolinjan puolivälissä maasto muuttui mäntyä kasvavaksi rinteeksi. Jälkikoira jähmettyi paikalleen, ulvahti muutaman kerran ja haukahti vaisusti.
Kookkaan männyn alla oli ruohikossa verta, ja hetken päästä tultiin tantereelle, missä syksyn keltainen heinä oli pitkälti laossa ja maassa näkyi taistelun jälkiä. Siellä makasi myös Unski kuolleena. Pitkät kynsien viillot olivat halkaisseet koiran kuin partaveitset.
”Ilves, ja iso sellainen,” totesivat metsästäjät. Tantereessa näkyi myös Ilveksen tassun jäljet, joissa oli valunutta verta. Osansa oli myös ilves saanut, sillä Unskin hampaissa oli verta. Isäntä haki autosta muovisäkin, johon koottiin se, mitä Unskista oli jäljellä.
Lopullisen paikkansa Unski sai rintamamiestalon takapihalta. Isäntä ei hankkinut enää koiraa. Tapahtuma johti hakemukseen ilveksen kaatoluvasta. Metsästysseura ei silloin kuitenkaan lupaa saanut.
Timo Koskinen
Janakkala
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
