Yhä useampi isoisän taskukello päätyy romukultana sulatusuuniin – ”Vuosien päästä kadutaan, kun kellon arvo nousee”

Seppo Tiehaaran kelloseppäyritys sijaitsee Karijoella. Kuva: Johannes Tervo

Sveitsiläiset mekaaniset rannekellot ovat nyt kovassa huudossa. Kuva: Johannes Tervo

Vanhat taskukellot huokuvat arvokasta historiaa. Kuva: Johannes Tervo

Kolmannen polven kelloseppä Seppo Tienhaara, 54, pitää kellonkorjaus pajaa kotitalonsa ulkorakennuksessa keskellä maaseutua Karijoella. Hän innostui kelloista ja niiden korjaamisesta jo lapsena, joten kokemusta alalta on useilta vuosikymmeniltä.

Tienhaaran mukaan nyt huudossa ovat 1940-1970-luvun sveitsiläiset mekaaniset rannekellot. Esimerkiksi 50-luvun vedettävän Omega-rannekellon arvo on noussut viisinkertaiseksi kymmenessä vuodessa, Tienhaara sanoo.

Sen sijaan vanhat taskukellot ovat poissa muodista.

Kun samaan aikaan on menossa kullan myynti- ja sulatusbuumi, moni hieno ja arvokas taskukello kokee karun kohtalon: kellon koneisto poistetaan ja runko sulatetaan rahaksi.

Tienhaaraa harmittaa, että kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kelloja päätyy sulatusuuneihin todella paljon.

Hän on varma, että taskukellojen arvo nousee vielä ja monet sulatettavat kelloharvinaisuudet olisivat tulevaisuudessa todella arvokkaita.

”Mutta nyt tavoitellaan pikavoittoja ja mennään raha edellä. Entä sitten, kun vuosien päästä suvun perillinen kysyy, että missä se paapan taskukello on.”

Tienhaara tähdentää, että kellolla on sekä rahallinen että historiallinen arvo. Ikä ei automaattisesti nosta kellon arvoa.

Huonokuntoistakaan kelloa ei pidä hävittää, vaan se kannattaa antaa kellosepän arvioitavaksi.

”Kelloseppä ei saa koskaan sanoa asiakkaalle, että kelloa ei kannata kunnostaa. Asiakkaan tehtävä on määrittää, onko kellolla riittävästi tunnearvoa ja kannattako se kunnostaa.”

Moni korjattavana käynyt kello on jäänyt kellosepän mieleen syystä tai toisesta. Hiljattain korjattavaksi tuotiin taskukello, joka oli kuulunut sisällissodassa teloitetulle punakaartilaiselle. Kello oli otettu vainajalta ja se oli päätynyt suvun haltuun.

”Kello oli nähnyt elämää ja sillä oli surullinen tarina. Suku halusi laittaa sen kuntoon nyt, kun sodasta tuli kuluneeksi sata vuotta.”

Kerran seinäkellon taulun takaa paljastui kristiinankaupunkilaisen kellosepän merkintä, joka oli tehty päivälleen sata vuotta aiemmin.

Sykähdyttävimmän hetkensä Tienhaara kertoo kokeneensa korjatessaan Könnin suvun valmistamaa taskukelloa, jollaisia on jäljellä vain 7-8- kappaletta.

Kellon jousikotelosta löytyi kaiverrus: valmistunut joulukuussa 4. päivä 1804.

”Sillä hetkellä samaistuin kellon tekijään ja sen ajan työolosuhteisiin. Minulla on uudet työvälineet ja valaisimet, mutta hänen oli tehtävä kelloja päivän- tai öljylampun valossa ja sen ajan vaatimattomilla työkaluilla.”