Kirja-arvio: Vasemmistoliiton ensimmäinen puheenjohtaja tarkastelee uudessa runokirjassaan hartioille laskeutuvaa todellisuuden painoa

Claes Andersson: Maanalainen näkötorni. Suom. Jyrki Kiiskinen. 62 sivua. WSOY, 2018. 

Kenelläpä olisi yhtä laaja perspektiivi elämään kuin Claes Anderssonilla (s. 1937)? Hän on tehnyt pitkän uran politiikan huipulla ja psykiatrina. Kirjailijana ja runoilijana hän osaa ilmaista havaintonsa, uskaltaa paljastua, olla avoin.

Anderssonin 24. runokokoelma pohtii koettua. ”Löysin vain yhden vakaumuksen: vakaumukset / eivät palvele todellisuutta”, hän kirjoittaa.

Teoksen avaa neliosainen sarja: Isänmaallisia runoja. Se näyttää Suomen moninaisuuden. Ei taistelunhaluisesti, vaan surumielisellä toteavuudella.

Meillä vallitsee periaatteellinen tasa-arvo, ihmisen arvostus, mutta läsnä ovat katvekasvot, köyhät, katujen ja teho-osastojen kohtalot. Sukupolviakin erottavat eri todellisuudet. Uusi sukupolvi romuttaa edellisen arvot.

Kotimaasta runokokoelma avautuu maailmaan, julmuuksiin, pakolaisuuteen. Yleisestä zoomataan yksityiseen: mielen herkkyyteen ja haurauteen. Mukaan tulevat alitajunnan virrat, unet.

Rakkaus on mahdollisuus. Rakkauden puute rikkoo. Poliitikkona ja lääkärinä Anderssonin katseen alla on kaikki. Hän tunnustaa voimattomuuden: ”Olemme systeemin orjia, elämme niin / että moni muu kuolee sen takia / Emme halunneet sitä, mutta emme / halunneet muutakaan.”

Ikämiehen katse kääntyy välillä taakse, äitiin ja isään: ”Siinä hellässä kädessä joka ennen hyväili / sinut uneen / on vain kourallinen tuhkaa.” Ja sieltä horisonttiin: ”Sitten puhaltaa tuuli eikä mikään purje täyty.”

Maailma jatkaa tapahtumista. Aiheistaan huolimatta Anderssonin ilmaisu ei painu koskaan raskaaksi. Mukana on ironiaa ja tummaa huumoria. Ei todellisuuksien painoa muutoin kestä.