Maallemuuttajat nauttivat käsin tekemisestä: "Ei tarvitse pumpata salilla tyhjä katse silmissä"

Anssi ja Johanna Lilja ovat kasvattaneet pienessä punaisessa tuvassa myös perhettään. 4-vuotiaalla Loviisalla on nyt kahdeksan kuukauden ikäinen pikkuveli Konsta. Kuva: Marja Seppälä

Koivikon keskellä nököttää pieni punainen hirsitalo. Pihapiirissä sijaitsevasta vanhasta navetasta kuuluu kukon kiekuminen. Aitauksesta tulijaa tuijottaa kolme vuohta. Lasten lelut on kerätty siististi vaaleanpunaisen leikkimökin viereen.

"Meillä oli yhteinen haave. Se oli tämä", levittää Johanna Lilja, 38, käsiään.

"Niin, tykkäsimme vaeltamisesta ja luonnossa olemisesta. Halusimme myös asumaan luonnon keskelle", lisää Anssi Lilja, 32.

Johanna on syntynyt Varkaudessa, kun taas Anssi on paljasjalkainen kouvolalainen. Kumpikaan ei ollut asunut koskaan maaseudulla, kun pariskunta tuli vuonna 2010 Kouvolan Jaalassa Siikavan Petäjäpostilla sijaitsevan pientilan pihaan.

Viidentoista hehtaarin tilasta oli jäljellä päärakennus talousrakennuksineen. Tonttia oli hehtaari alla.

"Tämä oli ollut pitkään myynnissä. Kuvat olivat huonot. Pihassa vasta selvisi, että täällähän on navetta ja pihasauna."

Pihassa selvisi myös heti, että nyt oli tultu kotiin. Myyjät olivat pitäneet tulia tuvassa. Ulkona oli hyytävän kylmä, mutta tuvassa miellyttävä lämpö.

"Tämä kolahti ja kovaa. Se oli menoa, vaikka yritimme näytellä kriittisiä."

Kaupat tehtiin keväällä 2010. Sitten alkoikin tapahtua.

1930-luvulla rakennetussa päärakennuksessa on alkujaan ollut vain tupa ja yksi huone. 1970-luvulla rakennukseen on liitetty lisähuone.

"Ollaan tehty keittiö ja vessa. Pinnat on revitty esille. Täällä on todella kauniit vanhat hirsiseinät. Ei niitä saa peitellä", Johanna hehkuttaa.

Jätevesiasiat laitettiin kerralla kuntoon. Aittaan rakennettiin lisähuone. Aurinkopaneelit tuotiin katolle.

"Täällä mahtuu toteuttamaan erilaisia unelmia. Kaiken ei tarvitse olla kerralla valmista. Onneksi", pohtii Anssi.

Yksi toteutuneista unelmista on vaaleanpunainen leikkimökki, jonka Anssi rakensi omin käsin 4-vuotiaalle tyttärelleen Loviisalle.

Päärakennuksessa on neliöitä vain 67. Yhtään lisäneliötä ei ole tehty, mutta jokainen olemassa oleva on otettu käyttöön.

"Nykyaikaisessa talossa asuvan on vaikea ymmärtää kuinka hankalaa on remontoida vanhaa hirsitaloa. Mikään kohta ei ole täsmällisesti vatupassissa. Kaikki kulmat ovat vähän väärällään. Olemme kuitenkin sopivan suurpiirteisiä. Siedämme epätäsmällisyyttä."

Pariskunta puhuu innokkaasti. Lomittain ja päällekkäin. Talosta on niin paljon kerrottavaa.

Liljojen perheen tärkeä elämänarvo on ekologisuus. Maaseutuasuminen mahdollistaa monia asioita, joita kaupungissa ei pystyisi toteuttamaan.

"Saamme hengittää puhdasta ilmaa. Emme kärsi kaupungin valosaasteesta. Talo lämpiää puilla", luettelee Anssi.

Tavoitteena on lisätä omavaraistaloutta pikku hiljaa. Pihaan on rakennettu hieno maakellari, johon säilötään oman maan herkkuja.

"Kasvimaan pitämisen vaikein osuus on kitkeminen. Minä olen niin huono siinä", tunnustaa Johanna.

Pihapiirissä asuu myös vuohia ja kanoja. Alun perin suunnitelmana oli käyttää vuohenmaitoa aktiivisesti kotitaloudessa.

"Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen tein vuohenmaitojuustoja. Nyt ei enää siihen repeä."

Tosin nyt ei ole sitä vuohenmaitoakaan.

"Kun ei se vuohi tule tiineeksi!"

Kanojakin on haukka käynyt harventamassa.

"Se on se luonnonmukaisen elämän hinta. Kanat elävät kuitenkin luontaista kanan elämää. Vaikkakin Eviran sääntöjen puitteissa", Johanna lisää.

Eläinten pidon myötä on pitänyt opetella myös niiden lopettaminen.

"Kanat lopetetaan tarvittaessa omin avuin, mutta vuohien kanssa on apuna käynyt naapurissa asuva metsästystä harrastava isäntä", kertoo Anssi.

Yksi epäekologinen asia on Liljan perheelle välttämätön: auto.

"Ilman sitä ei maaseudulla eläminen tänä päivänä onnistu. Täältä pitää voida käydä töissä ja asioimassa, vaikka omalta postilaatikolta saakin lähetettyä kirjeet ja jopa paketit."

Sekä Anssilla että Johannalla on työpaikat muualla. Anssi ajaa arkisin 30 kilometrin matkan Kuusankoskelle. Mies työskentelee putkiurakointifirmassa insinöörinä.

Johanna sen sijaan on vielä lasten kanssa kotona. Jaalan kirkonkylällä kymmenen kilometrin päässä odottelee kuitenkin työpaikka vanhusten palvelukeskuksessa.

"Olen lähihoitaja siis."

Liljat muuttivat Jaalaan juuri, kun Jaala oli ehtinyt liittyä Kouvolaan. Perhe on nyt seurannut kuntaliitoksen vaikutuksia ja nähnyt palveluiden karsinnan.

"Jaala on tyypillinen kesäpaikka. Täällä on vakituisia asukkaita 1 800, mutta kesällä määrä vähintään kolminkertaistuu. Vapaa-ajan asuntoja on 2 500. Se on melkoinen määrä liikennettä."

Vaikka Liljojen elämä Petäjäpostilla näyttää näin kevään keskellä romanttiselta idylliltä, järkytyksiäkin on matkan varrella koettu. Ensimmäinen kauhistus oli heti muuton jälkeen huomata, että kotoa ei pääse lenkille kuin kahteen suuntaan. Takaisin piti tulla omia jälkiä pitkin.

"Suurin järkytys oli nykyaikainen metsänhoito. Kun asuu metsätalousalueella, se on kuin asuisi kaupunkilaisena teollisuusalueella. Yhtäkkiä tulee joukko erilaisia koneita ja myllertää maiseman nurin. Minä olen vieläkin siitä surullinen", puuskahtaa Johanna.

Anssi tasoittelee ja toteaa, että kyllähän se maisema siitä ajan mukana korjaantuu.

"Mehän emme metsänhoidon periaatteita tunne kuin oman kokemuksemme kautta. Näin maalle muuttaneena ja metsästä lähiympäristönä nauttivana tuntuu kyllä melkoiselta, että viedään risut ja kannotkin. Ja sitten perässä tulee lannoituskone."

Arki metsän keskellä vaatii työtä. Taloa on lämmitettävä päivittäin. Polttopuita on pakko tehdä joka vuosi riittävästi. Omalta tontilta puita ei ihan riitä.

"Saamme puita milloin mistäkin. Minusta polttopuiden kanssa hikoilu on parasta urheilua. Ei tarvitse mennä mihinkään kuntosalille pumppaamaan tyhjä katse silmissä", murjaisee Anssi.

Lumityötkään eivät aiheuta päänsärkyä, kun samalla kylällä asuva koneurakoitsija käy tuuppaamassa tien auki ennen töihin lähtöä.

Pois muutto ei ole käynyt mielessä. Johanna muistuttaa, että maalle ei kannata muuttaa vain kokeilemaan. Ajatuksen pitää olla kirkas.

"On tässä ehditty näkemään jo muita, jotka ovat tulleet ja lähteneet. Yhdelle perheelle oli jo yksi talvi liikaa. Me olemme tulleet jäädäksemme."

Liljat vakuuttavat, että kuuden savun tieosuudella ei tunne edes olevansa yksin. Naapurusto on ottanut perheen omakseen.

"Apua saa, jos pyytää. Täällä myös revitään kaikki kynnelle kykenevät kaiken maailman kesäteattereihin ja tapahtumiin mukaan", kertoo Anssi.

"Maaseudun asukkaiden sosiaalisuus ei ole mikään myytti. Täällä se on ihan totta. En tuntenut koskaan Kuusankoskella asuessani naapureita yhtä hyvin kuin täällä. Täällä kaikki tervehtivät toisiaan", Johanna lisää.

Liljojen mielestä on yksi tärkeä ominaisuus, joka auttaa selviämään maaseudulla asumisesta.

"Vaatimattomuus. Kun ymmärtää mitkä asiat ovat todella tärkeitä", pohtii Anssi.

Pitkä pinna auttaa myös monissa tilanteissa.

"Kaikkea ei saa heti", toteaa Johanna.

Välillä voi myös pysähtyä. Anssi kaivaa olohuoneen sohvan takaa haitarin ja alkaa soittaa. Metsän keskelle kun mahtuu ääntä.

"Opettelin tänne muutettuamme soittamaan. Aikuisiälläkin voi oppia uutta. Ihan kuin ihminen ei oppisi mitään sen jälkeen kuin on oppinut kävelemään. Se ei pidä paikkaansa. Maaseudun hyvä puoli on, että ihminen voi jalostaa itsestään aina jotain uutta."