Vuodenajoista innostunut

Aamulla puoli seitsemän aikoihin bussipysäkille hipsiessä on jo valoisaa. Iltakuudelta vilkaisen ulos ja suorastaan hätkähdän tajutessani, kuinka päivä on pidentynyt. Vain kuukausi takaperin kietouduimme noina kellonaikoina vielä pimeyteen.

Pakkasessa kulkevalle kansalle aurinko ja valo antavat jo lupausta keväästä. Olenkin parin viikon viime aikana innostunut iloitsemaan useamman kerran sitä, kuinka mahtavaa vuodenaikojen vaihtelu Suomessa on. Neljä toisistaan täysin erilaista ajanjaksoa, joilla jokaisella on ihan oma luonteensa.

Paitsi, että ajatus kahdeksasta vuodenajasta, neljästä päävuodenajasta ja neljästä välivuodenajasta, kuvastaa luonnon nopeaa muutosta ja vuodenaikojen vaihtelua vielä paremmin.

Päävuodenaikoja täydentävät kevättalvi, kevätkesä, syyskesä ja syystalvi. Pohjoisen ihmisen käyttämät vuodenaikojen nimitykset sydäntalvi, hankikantokevät, jäidenlähtökevät, keskiyön aurinko, sadonkorjuu, ruska, ensilumi ja kaamos kuvaavat ympärillämme tapahtuvaa muutosta vielä täsmällisemmin.

Sillä onhan elokuun pimenevät illan ihan omanlaisiaan verrattuna alkukesän vaaleisiin öihin. Joulukuun kaamoksesta on kevättalven hankien hurmos kaukana, vaikka samaa vuoden­aikaa karkealla jaottelulla ovatkin. Syyskuisen ruskan väri-­ilottelu on marraskuun pimeydessä pelkkä muisto enää.

Oma suosikkini on kevättalvi. Toivon aina, että se kestäisi edes muutaman viikon pidempään. Tuskin kuitenkaan osaisin yhtä täysillä siitä nauttia, jos hankikannon aika kestäisi kuukausitolkulla. Vuodenaikojen vaihtumiseen tottuneelle tasapaksusti pitkään samanlaisena jatkuva luonto- ja säätila olisi aika tylsä vaihtoehto.