Joka kerran kohdatessamme tuo suloinen mummu tulee kiittämään, mitä olin kuulemma sanonut hänelle monta vuotta sitten

Hän on jo hieman kumarassa kulkeva pienoinen mummu. Ystävällinen asenne kanssaihmisiä kohtaan on uurtanut hänen kasvoihinsa pehmeitä juonteita. Hänen suustaan ei sinkoa vihapuhetta eikä tylyjä sanoja, ei kummempaa valitustakaan. Niin on päivät elettävä, kuin ne annetaan, kuuluu hänen tyyni linjauksensa.

Ennen koronaa tapasimme joskus kirkonmäellä, nykyisellään kohtaamme silloin tällöin kaupalla tai seurakunnan kirpparilla. Joka kerran kohdatessamme tuo suloinen mummu tulee kiittämään, mitä olin kuulemma sanonut hänelle monta vuotta sitten: että hänen pitäisi pitää itsestään huolta.

En muista, missä tilanteessa olin hänelle niin sanonut. En kuule sanoissa mitään erityisen jaloa tai omaperäistä. Ne tuntuvat nykyisen kielenkäyttömme fraasilta. Jo pitkän aikaahan meitä on monesta suunnasta kehoteltu pitämään huolta omasta jaksamisestamme ja hyvinvoinnistamme.

Välillä minua on hieman ärsyttänytkin, miten itsekeskeiseltä tuo sanoma äärimmilleen vietynä on tuntunut. Nimittäin havaintojeni mukaan ne, jotka ajattelevat ja toimivat muiden hyväksi, ovat usein itsekin onnellisen ja energisen oloisia. Puolestaan vain itseensä keskittyvät ihmiset eivät näytä elämäänsä tyytyväisiltä eikä heistä sinkoa mitään virkistäviä signaaleja.

Ehkä olin sanonut nuo sanat joitakin vuosia sitten, kun tuota mummua musersi murhe. Hänen piti luopua pitkäaikaisesta elämänkumppanista, hyvästä ja rakkaasta miehestä. Varmaankin hieman neuvottomana vain jotakin sanoakseni olin toivonut hänen pitävän itsestään huolta.

Mutta sanat olivat olleet tärkeitä tuolle mummulle. Lienevätkö häntä tavoittaneet ”asiakaslähtöisesti ja oikea-aikaisesti kohdennetut hyvinvointipalvelut”. Kuitenkin ilmeisesti jonkinlainen oivallus oli syntynyt. Ehkä pieni mummu oli antanut itselleen luvan miettiä, mitä hän itse toivoo ja tarvitsee. Ihan vain hän itse.

”Sinä sanoit mulle, että pie itestäs huolta. Ja minä pien!”

Kukahan tänään voisi tarvita meidän pieniä sanojamme?

Vakaumuksellisella kolumnipaikalla vuorottelevat seurakuntapastori Salla Autere, vankilapastori Miika Hynninen, emerituspiispa Kaarlo Kalliala, kirjailija Minna Kettunen ja

kirkollisen työn koordinaattori Anni Takko.

Hänen suustaan ei sinkoa vihapuhetta eikä tylyjä sanoja, ei kummempaa valitustakaan. Niin on päivät elettävä, kuin ne annetaan, kuuluu hänen tyyni linjauksensa.