Kunpa olisi oma maatila!
Lauri Tanskanen (vas.) on tyytyväinen oppipoikansa Kalle Partasen omaksumiskykyyn ja asenteeseen. Lari Lievonen Kuva: Viestilehtien arkistoPOLVIJÄRVI (MT)
Syyslomaviikollaan Kalle Partanen ei matkustellut ulkomailla eikä maleksinut kotisohvalla. Hän paineli navettaan aamulla ennen seitsemää lehmiä hoitamaan.
”Eipä tuota väsyttänyt”, Kalle myhäilee ja sanoo tekevänsä maatilalla kaikkea, mitä toivotaan.
Haastattelupäivänä hän on isäntä Lauri Tanskasen kanssa konepajalla.
Työn alla on kyntöauran helojen korjaus. Myös rasvaa tarvitaan jousiin ennen kuin taas pääsee pellolle.
”Kalle on hyvä apumies ja tekee pajalla omiakin korjaustöitä sujuvasti”, Tanskanen sanoo.
Välillä miehet ajavat peltotiellä rallia, ja talvella aikaa kuluu jääradalla.
”Nuorten kanssa touhutessa ei saa olla liian tiukkapipoinen.”
”Meillä on ollut vuosien mittaan monia poikia kesätöissä, mutta sitten he ovat häipyneet”, Tanskanen toteaa.
Kalle, 16, on hänestä toisenlainen: vakaa ja asioihin perehtyvä.
”Hän on ainakin vakuuttanut, ettei jätä meitä”, Tanskanen katselee oppipoikaansa tyytyväisenä.
Kalle oli kuusi- tai seitsemänvuotias astellessaan ensimmäisen kerran opettajaäitinsä kanssa lehmiä katsomaan.
”Taisivat kyllä traktorit kiinnostaa Kallea enemmän kuin lehmät”, Lauri Tanskanen muistelee.
Nykyisin rehunteko on Kallen mielestä parasta työtä. Pilke silmäkulmassa hän sanoo isännälle, eikö tämä jo voisi jättää rehkimistä vähemmälle.
Tekemistä maatilalla olisi yllin kyllin, mutta vähentyneiden tulojen takia vieraan palkkaamista pitää harkita tarkoin.
”Miepä oon halpa”, Kalle muistuttaa.
Lauri laskee koululaisen eduksi toki senkin, että tämä on käytettävissä tarvittaessa. Kokoaikaiseen työntekijään ei tilalla olisi varaa.
Kevään toukotöihin yläkoululainen ei ole toistaiseksi ehtinyt, mutta kesään tuoreen heinän tuoksu ja traktorin pärinä kuuluvat.
Se tietenkin ilahduttaa eniten, että tilipussi lihoo.
”Lauri sanoo asiat niin selvästi, että ne menevät heti perille. Ei töissä ole ongelmia ollut, olen aika hyvin oppinut kerrasta”, Partanen arvelee.
Kännykästään hän näyttää kuitenkin dramaattisen valokuvan, jossa hän istuu yhden renkaan varassa keikkuvan traktorin pukilla.
”Näin voi käydä ylisuuren rehukuorman kanssa”, hän virnistää.
Lauri muistuttaa, että pääasia on, ettei kuski hyppää traktorista ulos. ”Olisi voinut käydä huonosti, jos ajopeli olisi kaatunut päälle.”
Se Kallea vähän harmittaa, ettei hänellä ole tiedossa suvun maatilaa, jota pääsisi jatkamaan. Lainan ottaminen ja tilan perustaminen näinä aikoina tuntuvat liian riskialttiilta.
”Maanviljelijän ammatti on minun haaveeni. Mummolan navetassa ei ole enää edes parsia jäljellä, ja tila on liian pieni nykyaikaan.”
Kun on katseltu konepaja, kohennettu lehmien ruuat ja tuotu niille uusi säilörehupaali seuraavaa päivää varten, on aika kurkistaa Kallen vapaa-ajan aarteita.
Omilla rahoillaan hän on ostanut parhaat päivänsä nähneet Toyota Carinan ja Ford Sierran, jotka nyt seisovat siistissä rivissä pellon laidalla yhdessä tilan yhteisten peltoautojen Volkswagen Jetan ja Volvon rinnalla.
Ralliajo kiinnostaa Kalle Partasta yhtä lailla kuin autojen rakentaminen.
”Autot ovat vapaa-ajan harrastus, kaupungissa olen käynyt vapaapalokunnan harjoituksissa yhdeksän vuotta”, Kalle kertoo.
Autoja ajamaan hän on pyytänyt muutamia kavereitaan Joensuusta.
”Osa heistä on ollut sellaisia, jotka eivät ole koskaan aiemmin maatilalla edes käyneet.”
Kalle sanoo, että hänelle maalla asuminen sopisi paremmin kuin hyvin, eivätkä teoriapainotteiset opintiet käytännön ihmistä todellakaan houkuta.
”Kunpa olisi se maatila.”
Liisa Yli-Ketola
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
