Ikääntyneen äitini asioiden hoitamisesta tuli vähitellen pakko

Jos apua tarvitseva omainen asuu kaukana toisella puolella maata, asioiden hoitaminen muuttuu haastavammaksi. Kuva: Sanne Katainen

Joskus naureskelimme äitini kanssa, että minulla voisi olla mainoslause ”Martta Nieminen – Asioiden hoitoa vuodesta 1965”. Kävin nimittäin jo pienenä tyttönä hoitelemassa perheeni asioita läheisessä kyläkaupassa ja postissa.

Vuosien mittaan asioiden hoidosta tuli pakko, kun äitini sairastui. Välillä tilanne oli parempi ja välillä huonompi, mutta varsinkin nivelreuma ja heikentynyt näkö vaikeuttivat huomattavasti äitini liikkumista, lukemista, kirjoittamista ja puhelimen käyttöä.

Valtakirjan pankkiasioiden hoitoon äitini antoi minulle runsaat parikymmentä vuotta sitten. Siihen aikaan pankissa äidillä oli nimetty virkailija, jolle hän soitti, kun oli asiaa. Paulalle minäkin soitin, kun tarkistin, että asiat on hoidettu. Paulan avulla sain myös itselleni pankkitunnukset äidin tilille.

Kaupungin kotihoidossa äidilläni oli vastuuhoitaja, joka yleensä vei hänen laskunsa kirjekuoressa pankkikonttorin postilaatikkoon. Olin tyytyväinen, että äitini ympärillä pyöri luotettavia ihmisiä, vaikka itse asuin toisella puolella maata.

Sain äidiltä myös valtakirjan hänen Kela- ja metsäasioidensa hoitoon. Yleensä minulta ei edes tiedusteltu mistään valtuuksista, vaikka hoidin esimerkiksi vakuutus-, sähkö- ja puhelinyhtiön ynnä muiden tahojen asioita äitini puolesta useimmiten puhelimitse ja sähköpostitse.

Kun äitini muutti perheemme lähelle, asioiden hoito tietysti helpottui. Kotihoidon kanssa yhteistyö toimi hyvin suuressa kaupungissakin. Metsänhoitoyhdistyksessä tuttu ihminen antoi edelleen tarvittaessa puhelimitse ja sähköpostitse neuvoja. Paula ei enää pankissa auttanut, vaan pankkikysymyksiin vastasi pääasiassa robotti tai tuntematon asiakaspalvelija, jos jätti soittopyynnön.

Äitini ei enää pystynyt soittamaan kenellekään, mutta vastaaminen onneksi onnistui. Puhelin oli vanhan lankapuhelimen näköinen ja tarkoitettu liikunta- ja näkövammaisille. Joulukorttien allekirjoituksia äiti yritti lukea suurennuslasin avulla.

Yhä useammin äitini asioita olisi pitänyt hoitaa sähköisesti, mutta saimme monet asiat järjestettyä vielä ”vanhanaikaisilla” keinoilla. Edunvalvontavaltuutuksesta puhuimme silloin tällöin. Minulla ei käynyt edes mielessä, että jos äitini kunto heikkenee entisestään, valtakirjoja ei välttämättä aina enää hyväksyttäisi ja edessä voisi olla edunvalvontaprosessi.

Valtuutusta ei kuitenkaan ehditty tehdä, sillä äitini nukkui pois viime toukokuussa.

Päätin nyt ottaa itseäni niskasta kiinni. Ensin selvitän omasta pankistani valtakirja-asiat. Sitten teen edunvalvontavaltuutuksen – ja toivon, että muutkin perheenjäsenet tekevät.