Elokuva-arvio: Eikä yksikään pelastanut kasvojaan – Seurapeli on elokuva, joka tekisi mieli katsoa heti uudestaan

Emmi Parviainen ja Laura Birn näyttelevät ystävyksiä, joiden läheisyyteen jää katvealueita. Kuva: Vilja Harala/Tuffi Films

Eero Milonoff ja Samuli Niittymäki näyttelevät ystävyksiä, jotka ovat tuskaisen hukassa isyytensä kanssa. Kuva: Vilja Harala/Tuffi Films

Seurapeli on elokuva, joka onnistuu luomaan arkisista aineksista maagisen tunnelman. Perusjuoni kaveriporukasta viettämässä viikonloppua mökillä kasvaa ainutlaatuisen vivahteikkaaksi tarinaksi.

Sen käänteistä pulpahtelevat mieleen Sofia Coppolan kuvaus Marie Antoinetesta ja erityisesti Ranskan yläluokan pastoraalivillityksestä, jossa todellisuutta paettiin keinotekoiseen maaseutu-unelmaan.

Mieleen tulee myös Agatha Christien saarimysteeri ”Eikä yksikään pelastunut”, jossa kaikki saarelle tulleet vieraat löydetään lopulta murhattuina.

”Seurapelin” kahdeksan henkilöä eivät kuole, mutta he paljastuvat. Jokaisen itselleen rakentama tarina ja brändi murtuu yksi kerrallaan.

Nuoruuden ja viattomuuden loppumisen symboliikkaa rakennetaan asetelmilla, jotka kehystävät renessanssituulahduksellaan tarinaa ilahduttavan ylevöittävästi.

Elokuva olisi helppo tulkita hemmoteltujen milleniaalien tarinaksi, mutta oman todellisuutensa rakentava ryhmä ystäviä on ikuinen aihe. Esimerkiksi Seurapelin koiralle nimensä antanut Virginia Woolf kuului Bloomsburyn ryhmään, jonka keskinäiset taideprojektit sekoittuivat romansseihin.

Nykytekniikka eliminoidaan kaveriporukan päätöksellä juonesta heti sen alussa.

Viina virtaa. On mielenkiintoinen ajatusleikki kuvitella, miten viikonloppu olisi sujunut ilman päihteitä. Olisiko vilpittömän ja viattoman esittäminen onnistunut paremmin? Vai olisivatko kulissit romahtaneet jopa nopeammin?

Jenni Toivoniemi onnistui ohjaamaan elokuvan, jonka loputtua se tekisi mieli katsoa heti uudestaan.

Seurapeli. Ohjaus: Jenni Toivoniemi. 118 min. Ensi-ilta 21.8.